Unelmien tiedekunta

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan (Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin, 2006) sai suomennoksensa tänä vuonna Tammen keltaista kirjastoa. Suomentaja on muuten hienoa työtä tehnyt Outi Menna. 

Kirjan aiheena on Valerie Solanasin elämä - tekijänsä omin sanoin kyseessä on kirjallinen fantasia hänestä, eli vaikka historiallinen henkilö on todellinen, tämän kirjan puitteissa sekä tapahtumat että päähenkilö ovat fiktiivisiä.

”Oikea” Valerie Solanas (1936-1988) oli yhdysvaltalainen radikaalifeministi, joka varmaankin tunnetaan parhaiten, jos tunnetaan, SCUM-manifestin luojana ja siitä, että hän ampui Andy Warholia.

Itse en tiennyt Solanasista oikein mitään ennen tämän kirjan lukemista. SCUM-manifestista olin kuullut, mutta tekijää en tuntenut. Ei nyt tietysti ehkä vieläkään voi sanoa, että tuntisin Valerie Solanasia, sillä täytyy muistaa että lukemani kirja on fiktiota, kuvitelmaa Solanasin elämästä. Mutta täytyy sanoa, että kirjassa maalataan kiehtova kuva älykkäästä, lahjakkaasta ja määrätietoisesta mutta monella tavalla rikkinäisestä naisesta.

Romaani on fragmentaarinen kokoelma Valerien elämästä. Yksi linja on jossain määrin kronologinen: siinä käydään läpi Valerien lapsuutta, nuoruutta, opiskeluaikaa ja lopulta muuttoa New Yorkiin ja siellä tutustumista Andy Warholiin.

Lapsuus sijoittuu Georgiaan, aavikolle, Ventoriin, josta muuten tekijä huomauttaa alkusanoissaan, että siinä on yksi osoitus teoksen fiktiivisyydestä: Georgiassa ei ole aavikoita. Valerie elää äitinsä Dorothyn ja isänsä Louisin kanssa. Pieni Valerie joutuu toistuvasti isänsä hyväksikäyttämäksi, kunnes tämä lähtee ja jättää hänet ja Dorothyn. Vaikka Louis lähteekin, Valerien elämä ei juuri parane. Dorothy juo, kerjää rakkautta yhä uusilta miehiltä ja hänen mielenterveytensä on epävakaa. Valerie lukee ja haaveilee kirjoituskoneesta.

Sähkövaloja aavikolla. Dorothy verannalla vetyperoksidia hiuksissaan, auringonsäteet heijastuvat metallifoliosta, sylissä naistenlehti, kiiltäviä sivuja, päiväunelmia. Sinä kävelet puiden katveessa pilvenpiirtäjäajatuksinesi. Isojen amerikkalaisten puiden rungot heittävät maahan sokeita verisiä varjoja, muistoissa Louisin vaaleat hiukset jotka laskeutuvat käsillesi, laskeutuvat taas, aurinko, bensahuurut, kihelmöivä kuplinta käsivarsissa. Haaveilet kirjoituskoneesta, siitä että Dorothy vihdoin antaisi sinulle kirjoituskoneen, unelmoit muutosta pois, pois aavikolta, pois Ventorin paskaelämästä. Kätesi ovat lentäviä säkeniä mustilla koskettimilla ja moottoritiellä, joka vie muualle.

Lopulta Dorothy pakenee uutta miesystäväänsä rannikolle, Alligator Reefille. Valerie lähtee hänen perässään. Dorothy ostaa hänelle kirjoja, hän sanoo, että Valeriesta tulee vielä Amerikan presidentti. Dorothy lupaa Valerielle kirjoituskoneen, jonka hän saa, kun Dorothyn miesystävä tulee hakemaan heitä takaisin. Mutta Valerie ei jää enää Ventoriin vaan hän palaa yksin Alligator Reefille.

VALERIE: Alligator Reef. Atlantti. Valkoista hiekkaa, valkoisia kiviä. Häikäisevän vaalea teräksinen vedenpinta, usvaa. Rantaan ajautunutta levää. Aurinkovarjoja. Turisteja. Minun ja Dorothyn ranta. Sitten Dorothy aavikolla. Hän ei saa luettua kirjaa loppuun. 

KERTOJA: Mitä muuta? 

VALERIE: Sitten on pieni merihevospoika joka vaeltaa rannoilla kamera räpsyen. Minä ja hän ja rantaan lyövät aallon.

Valerie elää rannalla merihevospojan, Silkkipojan kanssa. He pääsevät molemmat Marylandiin opiskelemaan, ja Valerie lähtee edeltä hoitamaan asioita. Hän lupaa tulla hakemaan Silkkipoikaa, mutta hän lykkää sitä aina uudestaan, ja kun hän lopulta palaa on jo myöhäistä.

Yliopisto on uusi maailma Valerielle. Hän opiskelee psykologiaa ja kokee ulkopuolisuutta. Valerie tutustuu Cosmogirliin, ystävään, rakastettuun, vaikuttajaan.

Aluksi pelkäät Marylandissa kaikkea, Cosmoa, hänen suudelmiaan, professoreita, luentosaleja, keskiluokkaisia tyttöjä, keskiluokkaisia poikia. Sitten syöksyt käytävillä käsi Cosmon kädessä, voittamattomana, aivot palavasti tiedettä ja tulevaisuutta janoten.

Loppuaikoinaan yliopistossa Valerielle tulee pakkomielle tehdä kokeita, joissa kaikki uroshiiret tapetaan ja tutkitaan vain naaraiden yhteiskuntaa, jossa naaraat pystyvät lisääntymään keskenään.

Kronologisen osion ehkä viimeisessä vaiheessa seurataan hajanaisesti Valerien vaiheita New Yorkissa. Marylandissa Cosmo odottaa häntä takaisin. Valerie kirjoittaa ja haluaa saada näytelmänsä julkaistuksi. SCMUM-manifesti julkaistaan. Valerie tutustuu Andy Warholiin.

Lopulta Valerie ampuu Warholia ja joutuu psykiatriseen sairaalaan.

Mielisairaala-ajanjakso on mukana läpi lähes koko kirjan. Kronologisen tarinan seassa vuorottelevat muun muassa pätkät sairaalasta. Valerien aikaa mielisairaalassa kuvataan niiden keskustelujen kautta, joita hän käy tohtori Ruth Cooperin kanssa. Erityisesti näissä keskusteluissa tulee esille minusta yksi romaanin viehättävimmistä piirteistä: ohipuhuminen. Kuinka usein sitä varmasti tapahtuu keskusteluissa, ja kuinka harvoin sitä näkee kuvattavan?  

Valerie pysyy järkähtämättömästi omassa kannassaan. Hän ei suostu johdateltavaksi eikä häntä saa vietyä harhaan ydinsanomansa ääreltä.

TOHTORI RUTH COOPER: Nyt puhutaan siis paranoidisesta skitsofreniasta, johon liittyy vakavaa masennusta ja suuri potentiaali tuhoisaan käytökseen. 

VALERIE: Minä en ole sairas. 

TOHTORI RUTH COOPER: Olet hyvin sairas, Valerie. Mikä ei tarkoita, ettet olisi erittäin lahjakas ja voimakastahtoinen nainen. 

VALERIE: Eihän se ole sairautta. Toistan itseäni. Minun tilani ei ole sairaus. Pikemminkin olen valaistunut, leikkaussalin kirkas valkoinen valo valaisee kaikkia sanoja ja asioita ja hahmoja ja identiteettejä. Vain lyhyen uintivedon tai huutomatkan päässä sinusta, tohtori Cooper, kaikki näyttää erilaiselta. Sinun niin sanottu diagnoosisi on tarkka kuvaus naisen asemasta massapsykoosijärjestelmässä. Skitsofrenia, vainoharhaisuus, masennus ja potentiaali tuhoisaan käytökseen. Jokainen patriarkaatissa elävä tyttö tietää, etteivät skitsofrenia ja vainoharhaisuus ja masennus ole yksilökohtaisten tautitilojen kuvauksia. Ne ovat diagnooseja, jotka kuvaavat täydellisesti naisväestön aivokapasiteetin jatkuvaan mollaamiseen ja raiskauksiin perustuvaa yhteiskuntarakennetta ja valtiomuotoa.

Näiden lisäksi kirja koostuu toistuvista luvuista, joissa Valerie on sairaana hotellihuoneessa tekemässä kuolemaa, 1988. Näissä pätkissä kertoja on usein läsnä, keskustelee kohteensa kanssa, kuten jo edellä olevassa lainauksessa. Valerien viimeisissä päivissä ei ole mitään ylevää. Hän on yksin, sairas ja unohdettu.

Minua viehätti tekstin rujous ja runollisuus. Minua viehätti, miten se on koostettu. Jotenkin tuntuu, että nimenomaan tällaisten katkelmien kautta voi saada intensiivisemmän kuvan jonkun sellaisen henkilön elämästä kuin Valerie (toki edelleen muistaen kirjan fiktiivisyyden).

Kirjassa on siis suoran kerronnan lisäksi paljon suoraa dialogia henkilöiden välillä. Useampi luku on aakkosluettelo eri aiheista. Lisäksi on muita katkelmia ja pätkiä, unia, muistoja, kuvitelmaa. Toden kuvaamista unenomaisin keinoin. Kuvaus ja kieli on samaan aikaan runollisen kaunista että suoraa, jopa groteskia. Se sopii hyvin niin ristiriitaiseen hahmoon kuin Valerie Solanas.

Solanasin ajatukset ovat tietysti radikaaleja ja äärimmäisiä – manifestissaan hän käytännössä sanoo, että kaikki miehet pitäisi tappaa. Valerien mielestä seksi on aina raiskaus, joten on vain oikeudenmukaisempaa, että nainen ottaa siitä maksun. Hänen maailmassaan miehet ovat vaanivia, saalistavia haita. Silti, siitä huolimatta jotain viehättävää, puoleensavetävää ja vapauttavaa on hänen ehdottomuudessaan ja radikaaliudessaan. Vankkumattomassa uskossaan.

Jotenkin on sellainen olo, että haluaisin tehdä jonkun viiltävän analyysin Valerien hahmosta, ja siitä miten se suhteutuu hänen ajamiinsa asioihin, mutta kirja oli vaikuttava jotenkin sellaisella tasolla, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Teksti vetää puoleensa jo ihan itsensä takia. Sekä traagisuudessaan että riemastuttavuudessaan. Sanoista ja tekstistä nauttimista puhtaimmillaan. 

Muistakaa, minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu.

Sanoo Valerie Solanas mielisairaalassa ja toisinaan tuntuu, että hän on oikeassa.

Odotanpa muuten innolla Stridsbergin toisen suomennetun romaanin, Niin raskas on rakkaus, lukemista.

P.S. https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/samaa-sukupuolta-olevat-nisakkaat-lisaantyivat-keskenaan

Epätodennäköinen sankari Eleanor

Joskus keväällä (muistaakseni) luin Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018, kääntänyt Sari Karhulahti). Ensi näkemältä ajattelin, että teos ei ehkä edusta sitä lajityyppiä, jonka parissa yleensä viihdyn, mutta jokin Eleanorissa veti puoleensa.

Kustantajan kuvauksessa Eleanoria luonnehditaan vuoden epätodennäköisimmäksi sankariksi. Eleanor on kirjanpitäjänä mainostoimistossa. Hän ei pahemmin piittaa työkavereidensa seurasta vaan viihtyy yksin. Hänen rutiininsa pysyvät samoina: hän menee aamulla töihin, pitää lounastaukonsa yksin ja syö aina samaa ruokaa, illalla hän menee kotiin ja lukee tai katselee televisiota. Perjantaisin hän hakee pitsan ja lukittautuu kotiinsa viikonlopuksi vodkapullon kanssa. Viikoittain Eleanor puhuu puhelimessa äitinsä kanssa, jonka pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan muistuttaa, kuinka mitätön hänen tyttärensä on.

Eleanor on muuten aivan tavallisen näköinen, keskimittainen, normaalipainoinen, vaaleahiuksinen, mutta toista puolta hänen kasvoistaan peittää arpi. Eleanor ei pahemmin piittaa ulkonäöstään ja ajattelee vaatteitaankin enemmän käytännöllisyyden kannalta.

Eleanor on kaiken kaikkiaan vakuuttunut siitä, että hän pärjää aivan mainiosti itsekseen.

Eleanorilla ei juuri ole sosiaalista elämää, ja hän on myös sosiaalisissa tilanteissa välillä aika eriskummallinen. En itse pidä yhtään sellaisesta nolojen tilanteiden komiikasta, ja varmaan melkein kirjan puoliväliin pelkäsin, koska Eleanor joutuu sellaiseen raastavan kiusalliseen noloon tilanteeseen, että tekee vain mieli sulkea silmät ja lopettaa lukeminen. Mutta ei, kirja välttää hienosti Eleanorin sosiaalisille kummallisuuksille hihittelyn. Pikemminkin ihmiset, joita hän kohtaa ovat häntä kohtaan empaattisia ja hienotunteisia, mikä oli todella ilahduttavaa. Toisaalta myös mainiolla tavalla tekstissä tuodaan Eleanorin näkökulma esille: hänen silmissään muut ihmiset käyttäytyvät omituisesti monissa tilanteissa. 

Eleanorin elämä alkaa muuttua, kun uusi työkaveri, it-puolen Raymond vetää hänet mukaan yllättävään tapahtumaketjuun. Eräänä päivänä he lähtevät töistä yhtä aikaa ja näkevät kadulla kun vanha mies saa sairaskohtauksen. Raymond vaatii, että he jäävät auttamaan miestä, ja kutsumalla ambulanssin he pelastavat hänen henkensä. Näin Eleanor ja Raymond tutustuvat Sammyyn ja myös hänen perheeseensä – ja toisiinsa. Eleanorin rutinoitunut arki alkaa järkkyä.  

Pikkuhiljaa alkaa myös selvitä tarina Eleanorin arpisten kasvojen taustalla. Samalla selittyvät jotkin hänen eriskummalliset tapansa ja käyttäytymisensä. Se ei olekaan mikään kevyt tarina, vaan Eleanorin lapsuudesta ja nuoruudesta paljastuu järkyttäviä asioita, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä edelleen.

Se, mikä kirjasta teki poikkeuksellisen kokemuksen, oli se miten se jätti samaan aikaan sekä surullisen olon että hyvän mielen. Surullisen kaikkien niiden asioiden takia, mitä Eleanorin on pitänyt kokea ja miten se kaikki on tehnyt hänestä sulkeutuneen. Ja toisaalta hyvän mielen siitä toivosta, joka hänen elämässään alkaa pilkottaa. Eleanor joutuu käymään aallonpohjalla, mutta se tavallaan johtaa myös hyvään: hän näkee, että hänelläkin on elämässään ihmisiä, jotka välittävät, ja alkaa vihdoin käsitellä kipeitä kokemuksiaan. Eleanorin menneisyys ei päästä häntä helpolla, eikä lukijaakaan, mutta hän kuitenkin alkaa kulkea eteenpäin, eikä lukijana voi kuin iloita hänen puolestaan.

Kirjasta on tekeillä myös elokuva, Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö on hankkinut oikeudet. Hieman pelottaa, millainen hahmo Eleanorista elokuvaan tehdään. Toivottavasti ei ainakaan sorruta siihen nolojen tilanteiden komiikkaan.  

Klassikkomatskua: The Handmaid's Tale

Taas pitkästä aikaa pääsin bloginkin pariin! Olen touko-kesäkuussa lukenut lähinnä työjuttuja, niin aikaa ja energiaa muuten vaan lukemiselle ei oikein ole ollut. Mutta nyt sain vihdoin yhden pitkään yöpöydällä roikkuneen kirjan luettua loppuun, eikä se olekaan mikä tahansa kirja vaan Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale (1985). Luin itse englanniksi, mutta suomenkielinenkin versio toki löytyy, se on nimeltään Orjattaresi ja Matti Kannoston suomentama (1986) ainakin Wikipedian mukaan.

Itse kuulin kirjasta varmaankin reilu vuosi sitten, kun kirjasta tehdystä tv-sarjasta alkoi pyöriä mainoksia. Silloin en löytänyt kirjasta suomenkielistä versiota, joten ostin englanninkielisen. Ilmeisesti tv-sarjan suosio on innoittanut sittemmin uudet painokset kirjastakin. Osittain siksi varmaan välttelinkin kirjaan tarttumista: vaikka hyvin englantia osaankin, on aina kuitenkin kevyempää lukea suomeksi. Toukokuussa kuitenkin vihdoin tartuin toimeen, kirjaa on kehuttu niin paljon kaikkialla, että halusin sen lukea. Tv-sarjaa en muuten ole katsonut. Halusin lukea kirjan ensin, mutta varmasti jossain vaiheessa katson myös sarjan. Nyt ollaan muuten niin tuoreen lukukokemuksen äärellä kerrankin, että viimeiset sivut kääntyivät eilen iltapäivällä!

Odotukseni The Handmaid’s Talea kohtaan olivat kovat. Dystopioissa on aina jotakin kiehtovaa, ja ylipäänsä se, mitä vaikkapa takakansikuvauksessa kerrotaan kirjasta, vaikutti kiinnostavalta. Täytyy sanoa, että teos oli lopulta aika erilainen kuin odotin, mutta se ei välttämättä ole lainkaan huono asia.

Asetelma on varmaan kaikille jo melko tuttu: Uskonnolliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan Yhdysvalloissa ja uuden valtion, Gileadin yhteiskuntajärjestys on täysin muuttunut. Päähenkilö Offred on orjatar (Handmaid), jonka tehtävänä on tuottaa lapsi korkea-arvoiselle pariskunnalle, jonka vaimo ei ole lasta onnistunut saamaan. – Niin joo, suomenkielisessä versiossa käytetyt termit on osittain hukassa kun itse luin englanniksi.. Koitin kyllä googlailla! – Se on hänen tärkein ja ainoa tehtävänsä. Terveiden lasten syntyminen on käynyt harvinaiseksi muun muassa ydinvoimalaonnettomuuksissa vapautuneen säteilyn takia.

Jokaisen yhteiskunnan jäsenen rooli on tarkkaan määritelty ja perhemuodot ja ylipäätään ihmisten väliset suhteet tiukkaan kontrolloituja. Vain ylempiarvoisilla komentajilla on oikeus orjattareen. Joillain miehillä ei ole lainkaan oikeutta "omaan naiseen". Offred asuu perheessä, jonka muodostavat komentaja ja tämän vaimo. Tämän lisäksi taloudessa on autonkuljettaja Nick sekä Marthat Rita ja Cora. Marthat ovat eräänlaisia taloudenhoitajia. Muita näkyviä hahmoja ovat vartijat (? Guardian), tädit (Aunt), jotka kouluttavat orjattaret. Jossain mainitaan myös Econowives, jotka ovat ilmeisesti arvoltaan vähäisempien miesten vaimoja, jotka hoitavat talousaskareet itse. Jokaisen rooli näkyy myös pukeutumisessa. Vaimoilla on siniset vaatteet, tyttärillä valkoiset. Vartijoilla tietenkin univormut. Orjattaret pukeutuvat punaiseen peittävään mekkoon, ja heillä on huntu ja siivet kasvojensa sivuilla, sekä piilottamaan heidän kasvonsa että estämään heitä näkemästä liikaa.

Hierarkia on myös selvä. Naiset eivät esimerkiksi saa lukea tai kirjoittaa. Orjattarilta on kielletty moni muukin asia, joka vaimoille on sallittu, kuten tupakointi. Offredin päivän sisältö on lähinnä odottamista. Sitä rytmittävät ruokailut ja sääntöjen mukaan tapahtuvat ostosreissut kaupunkiin. Jokainen orjatar kävelee sinne toisen lähellä asuvan orjattaren kanssa. Säännöllisin väliajoin on seremoniailta, jonka tarkoitus on Offredin hedelmöittäminen. Nautinto on siitä kaukana, orjattaren tarkoitus on olla vain vaimon lainakohtu eikä oma persoonansa.

Millä tavalla kirja sitten oli erilainen kuin odotin? Se kuva, mikä Gileadista muodostuu, ja tarina siitä, miten se syntyi, vedellään aika impressionistisin siveltimenvedoin. Kirjassa ei oikeastaan ole järjestelmällistä ja selkeää kuvausta yhteiskunnasta ja sen järjestyksestä. Asiat tulevat esille yksittäisinä huomioina, ympäristön kuvaamisena, Offredin muistoina. Offred on teoksen minäkertoja, ja oikeastaan teksti on pitkälti kuvausta hänen sen hetkisestä elämästään, tunteistaan, ajatuksistaan.

Atwoodin mielikuvituksen voima on uskomaton. Hän kuvaa uskottavasti sitä, miltä tuntuu, kun ei ole mitään. Ei mitään tekemistä, ei mitään määräysvaltaa; omaan kehoon tai omaan elämään. Kun ainoa ajanviete on kipeät muistot, kaipuu omaa lasta ja miestä kohtaan, jotka on viety pois ja joiden kohtalosta ei ole tietoa. Kun ystävyyskin on kielletty, ja ainoat ihmiskontaktit ovat niihin, jotka halveksivat ja vihaavat. Kun ei ole edes omaa nimeä: Offred muodostuu sanoista of ja Fred, komentajan nimi, jolle hän kuuluu. Ja kun ainoa keino selviytyä on toimia sääntöjen mukaan. Kuvaavaa on, että orjattarien huoneesta ja ulottuvilta on viety pois kaikki, millä he voisivat vahingoittaa itseään. Kylpyhuoneessa ei ole peiliä. Ruokailuvälineinä vain lusikka ja haarukka, ei koskaan veistä. Koska se olisi ainoa tie, jolla he voisivat päästä pois, päättää omasta puolestaan, mutta Gilead tarvii heidän ruumiinsa, sen kyvyn lisääntyä.

Paitsi että Gileadissa ainoastaan nainen voi olla hedelmätön, mies ei koskaan. Jos orjatar ei onnistu tuottamaan jälkeläistä tietyssä ajassa, hän on epäonnistunut, unwoman, ja hänet, no nyt en olekaan ihan varma, tapetaanko vai viedäänkö siirtokuntiin (Colonies), joissa kuolee vain hitaammin.

Mielestäni kirja oli vaikuttava nimenomaan ihmismielen tutkielmana. Siitä, miten mieli joustaa ja mukautuu olosuhteisiin, selviytyy. Toisaalta siitä, kuinka kapinallisinkin ja omatahtoisinkin voidaan lopulta alistaa.

Offredin mielenliikkeiden lisäksi kiinnostava oli muun muassa komentajan hahmo. Hän on hallitsevassa asemassa, hän on ollut perustamassa, luomassa ja suunnittelemassa uutta, vallitsevaa järjestelmää, ja hän uskoo siihen, ainakin jollain tasolla. Silti myös hän on valmis rikkomaan sen sääntöjä, hän jopa kokee, että hänellä on siihen oikeus – ihmisiähän mekin vain olemme (ei tarkka sitaatti). Ja toisaalta, vaikka kontrolli on kuinka tiukkaa, aina on pimeät markkinat, aina on palvelus palveluksesta, aina jossain on vastarinta.

Olen ihan tyytyväinen, että lopulta luin kirjan englanniksi. Suomennosta en tietty osaa sen tarkemmin kommentoida, mutta nyt esimerkiksi se tuntuu aika epäsointuvalta, että esimerkiksi päähenkilön nimi (ilmeisesti) käännöksessä on Frediläinen. Merkitys ja idea on sama, mutta Offred kuulostaa jo sinänsä nimeltä, ja sen muodon tajuaa vasta hetken päästä.

Muuten en ole ihan varma, tekeekö millekään kirjalle hyvää kamalan suuri etukäteishehkuttaminen. Se nostaa odotukset hirveän korkealle, vaikka ehkä kirja tekisi suuremman vaikutuksen noin niin kuin puhtaalta pöydältä. Pidin siis kyllä kirjasta, ja se oli vaikuttava, mutta ehkä ei kuitenkaan sellainen elämys kuin vähän odotin. 

Loppuun vielä sitaatti ensimmäisen luvun lopusta, muisto keskuksesta (Red Centre), jossa Offred on koulutettu tehtäväänsä. Jotenkin koskettava kuvaus pienistä keinoista pitää kiinni siitä, kuka on, tai kuka joskus oli.   

We learned to whisper almost without sound. In the semi-darkness we could stretch out our arms, when the Aunts weren’t looking, and touch each other’s hands across space. We learned to lip-read, our heads flat on the beds, turned sideways, watching each other’s mouths. In this way we exchanged names, from bed to bed:             Alma. Janine. Dolores. Moira. June.

P. S. Koneella on puoliksi kirjoitettu juttu myös keväällä luetusta Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjasta. Muistin myös, että keväällä luin Max Porterin Grief Is the Thing with Feathers, joka on myös ollut paljon esillä, siitäkin voisin koittaa jonkun sanasen joskus. Viime viikolla sain luettua kauniin pienen kirjan Näistä raunioista (Ananda Devi). Tällä hetkellä keskeneräisenä on Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, siitä sitten ainakin kirjoitan!

Dokumenttivinkki Thelmasta ja Louisesta

Pikaisena vinkkinä: Katsoin vähän aikaa sitten Areenasta mainion dokkarin elokuvasta Thelma ja Louise. Thelma ja Louise, yhä sydämissämme, on areenassa vielä reilun pari viikkoa.

Dokkari tietysti toimii parhaiten, jos on nähnyt elokuvan. Suosittelen kyllä katsomaan, itsekin haluaisin nähdä sen taas uudestaan.

Dokumentissa erinäinen joukko ihmisiä pohtivat elokuvaa ja sitä, millaisen vaikutuksen se on heihin tehnyt ja miksi. Monet heidän esittämänsä ajatukset pistivät kyllä itsenikin pohtimaan esimerkiksi elokuvan hahmoja ja heidän välistään dynamiikkaa sekä naisen asemaa Yhdysvalloissa verrattuna siihen, mitä se on täällä Suomessa.  Vaikka toki Suomikaan ei ainakaan kaikille ole mikään lintukoto, tuli dokumentissa puhuneiden naisten tarinoita kuunnellessa sellainen olo, että heillä taitaa olla vielä paljon turvattomampaa..

Kun saisin elokuvan jostain katsottavaksi, voisin sen jälkeen kirjoittaa omia ajatuksianikin enemmän auki. Tässä nyt vaan vinkkinä, että tuo dokumentti kannattaa katsoa. 

Takatalvea odotellessa: taianomainen Lumilapsi

Koska vappunahan perinteisesti sataa lunta, on hyvä palata vähän talvisempiin juttuihin hetkeksi. Alkuvuodesta luin alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteoksen Lumilapsi (2012, suomennos 2013 Marja Helanen, Bazar).

Olen ostanut kirjan jo joskus pari vuotta sitten, kun pokkari sattui silmiini jossain ja vaikutti kiehtovalta, mutta se(kin) on jäänyt kirjahyllyyn odottamaan lukemista. Osittain siskon suosituksesta kirja pääsi nyt vihdoin tositoimiin.

Päähenkilöt ovat Mabel ja Jack, vanheneva pariskunta, joka on paennut lapsettomuutensa aiheuttamaa surua lähtemällä uudisraivaajiksi Alaskaan. Alaska on kova ympäristö, eikä elämä suju ihan kuten Mabel oli mielikuvissaan ajatellut. Mabel nököttää mökissä yksin, ja Jack raataa pelloilla ja yrittää saada tilan tuottavaksi.

Yhtenä iltana ensilumen sataessa pariskunnassa herää toivo ja rakkaus, ja siinä huumassa he tekevät takapihalle lumesta pienen lapsen. Mabel pukee sille huivinsa ja punaiset lapasensa. Aamulla lapsi on poissa. Poissa on myös Mabelin huivi ja hansikkaat ja maassa on pienet jalanjäljet.

Pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö, Faina, johon Mabel ja Jack tutustuvat vähitellen. Tyttö käy heidän luonaan vierailemassa mutta ei suostu asumaan heidän kanssaan. Hän ei myöskään näyttäydy kenellekään muulle kuin Mabelille ja Jackille.

Mabel ja Jack kiintyvät tyttöön kuin lapseen, jota he eivät koskaan saaneet.

Kirja on todella kaunis ja tunnelmallinen. Se kuvaa vivahteikkaasti Alaskan luontoa. Toisaalta myös Mabel ja Jack ovat henkilöhahmoina onnistuneita: kokonaisia, rakkauksineen ja vajavaisuuksineen. Mabel ei pääse yli surustaan, jonka lapsen menettäminen vuosia sitten on aiheuttanut, eikä Jack aina osaa suhtautua Mabelin suruun. Myös heidän elämäänsä yllättäen ilmestyvä Faina-tyttö aiheuttaa omat jännitteensä heidän suhteeseensa.

Kirjan suurin ansio on ehkä kuitenkin se, miten se leikittelee toden ja kuvitelman suhteella. Onko Faina todellinen lihaa ja verta oleva lapsi vai lumesta syntynyt keiju? Vai kokonaan yksinäisyydestä ja lapsenkaipuusta kärsivän vanhan pariskunnan mielikuvituksen tuotetta? Mysteeri säilyy pitkään, eikä oikeastaan täysin katoa missään vaiheessa. Varmaa on vain, että Faina on totta Mabelin ja Jackin elämässä, tuo siihen sisältöä ja muuttaa monia asioita.

Kaikkeen liittyy tietysti paljon muitakin tapahtumia ja myös henkilöitä: Jackin ja Mabelin naapurit George ja Esther, heidän poikansa Garrett; ikävä karhun aiheuttama onnettomuus pelloilla; vanha venäläinen satu.

Haikea ja kaunis kokonaisuus. Sen loppukin on samaan aikaan onnellinen ja surullinen.

Hyllyssä odottaa Iveyn seuraavakin teos, niin ikään Alaskaan sijoittuva Maailman kirkkaalle laidalle. Saa nähdä koska se ehtii lukuvuoroon ja onko se yhtä taianomainen.

Kurkistus Indonesiaan: Eka Kurniawanin Kauneus on kirous

Indonesialaisen Eka Kurniawanin Kauneus on kirous oli yksi viime vuoden jännimpiä lukukokemuksia. Ei siis sillä tavalla mysteerijännä, vaan sillä tavalla, että se oli melko erilainen kirja. Kumma kun en ole muistanut kirjoittaa tästä aiemmin, se oli kuitenkin muistettavimpia lukukokemuksia viime vuodelta.

Käsittääkseni Eka Kurniawan on lähestulkoon ainoa indonesialainen kirjailija, jonka tuotantoa on länsimaissa käännetty. Kauneus on kirous on ilmestynyt indonesiassa jo vuonna 2002 mutta englanniksi vasta 2016 ja suomeksi tosiaan viime vuonna Gummeruksen kustantamana. Suomenkielinen käännös on Jaana Kapari-Jatan taattua laatua.

Teos ei ehkä ole helposti kuvailtava tai välttämättä kaikille helposti lähestyttävä. Myönnän, että se oli omallakin yöpöydälläni aika pitkään. Vaikka teksti sinänsä ja tarina oli vetävä, ei se silti ollut sellaista parissa illassa hotkaistavaa dekkarihuttua vaan itse ainakin luin sitä mieluummin vain muutaman luvun kerrallaan. 

Kirja alkaa, kun prostituoitu Dewi Auy nousee haudastaan. 21 vuotta aiemmin hän oli päättänyt kuolla synnytettyään taas yhden tyttären. Näkemättä tytärtään Dewi Auy antaa hänelle nimen Kauneus, sillä hän on varma, että tyttö on yhtä kaunis kuin hänen kolme edellistäkin tytärtään, joiden (rakkaus)elämät ovat saaneet paikoin traagisiakin piirteitä. Vasta haudasta noustuaan hän saa tietää, että hänen neljäs tyttärensä on ruma kuin hirviö. Siinäpä ironiaa. Ja on sillä toki muutakin merkitystä, mutta en viitsi spoilata, tällä kertaa.

Lähtöasetelmasta siirrytään ajassa taaksepäin, Dewi Auyn nuoruuteen. Samalla tulee käsiteltyä hänen sukunsa historia. En viitsi tässä alkaa selittää juonikuviota, mutta siihen kuuluu mm. himokas siirtomaaherra, jalkavaimoja, nuoripari joka ei saa toisiaan ja toinen nuoripari, jonka rakkaus on kiellettyä. Lopputulemana on vauvana isovanhempiensa kynnykselle jätetty Dewi Auy, osittain hollantilainen ja osittain indonesialainen.

Dewi Auy on omalaatuinen ja vahvatahtoinen nainen jo nuorena. Hänen elämänsä vanhempiensa kodissa keskeytyy, kun toisen maailmansodan aikana japanilaiset valloittavat indonesian. Dewi Auy hollantilaistaustaisena viedään vankilaan. Myöhemmin vankilassa kootaan yhteen kaikki nuoret naiset ja heidät viedään kaupunkiin perustettuun bordelliin. Dewi Auy ottaa tilanteen vastaan tyynellä rohkeudellaan:

”Eikö sinun mielestäsi ole tekeillä jotain omituista? Etkö sinä ole ollenkaan huolissasi?”   

”Huoli syntyy tietämättömyydestä”, Dewi Auy sanoi. 

”Sinäkö siis tiedät, mitä meille tapahtuu?” Ola kysyi. 

”Tiedän”, hän vastasi, ”meistä tehdään prostituoituja.” 

Kaikki olivat tienneet sen, mutta vain Dewi Auy rohkeni sanoa sen ääneen.

Sota päättyy aikanaan ja japanilaiset lähtevät, mutta Dewi Auy jatkaa uraansa prostituoituna, osittain koska hänen ennen vankeuttaan piilottama aarteensa on hävinnyt, ja hän jää velkaa huoratalon madamelle, Mama Kalongille, ostaessaan vanhempiensa talon takaisin. Dewi Auysta tulee Halimundan kuuluisin, kaunein ja himotuin prostituoitu.

Dewi Auy synnyttää kolme kaunista tytärtä, Alamandan, Adindan ja Maya Dewin. Varttuessaan he ovat yhtä lailla kuin äitinsä miesten mielenkiinnon kohteena. Tarinaan liittyy niin soturi, joka etsii myyttistä prinsessaa Rengganis Kaunista, vanha sissipäällikkö ja eräs kommunistiksi ryhtyvä nuori mies. Raiskauksia ja rakastettuja, jotka eivät koskaan saa toisiaan. Raskausvatsoja, jotka paljastuvat tyhjiksi. Miesten välistä uhittelua ja eriskummallista ystävyyttä. 

     

Samalla kun kuvataan Dewi Auyn ja hänen tyttäriensä, sekä lopulta hänen tyttäriensä lasten, vaiheita, tulee kuvatuksi myös Indonesian lähihistoria. Esille tulivatkin jo Hollannin siirtomaavalta ja japanilaisten hyökkäys toisessa maailmansodassa. Myöskin sodan jälkeiseen aikaan liittyvät sisäiset levottomuudet ja muun muassa kommunismin nousu, veriset taistelut maan etsiessä itseään käydään läpi. Kirjan erikoispiirre kuitenkin on, että tähän asiapohjaiseen lähihistoriaan sekoitetaan luontevasti kansanperinteet, myytit ja legendat. Yliluonnollinen elää luontevasti normaalielämän mukana. Dewi Auyn isoäiti hyppää vuoren laelta ja lentää pois. Prinsessa Rengganis Kaunis nai koiran. Kylän haudankaivaja puhuu myös kuolleiden kanssa. Kuolleiden tovereiden aaveet tulevat kylään. Ja tietenkin paljon muuta. Niin ja tietysti Dewi Auy itsee nousee haudasta, päätettyään itse kuolla 21 vuotta aiemmin.

Mainitsemisen arvoinen asia on myös kirjan kerrontatyyli. Kuvaus on suoraa ja häpeilemätöntä, paikoin jopa groteskia. Korulauseita on turha etsiä. Mutta juuri se oli minusta osatekijä siinä, mikä teki kirjasta niin virkistävästi kiinnostavan. Toisaalta voin kuvitella, että joillekin se saattaa olla enemmän luotaantyöntävää. Tyyliä parhaiten kuvaa ehkä pieni esimerkki:

”Neljä kaunista tyttöä”, Dewi Auy sanoi hirvittävän harmistuneeseen sävyyn. ”Minun kannattaisi avata oma huoratalo. Kerropa, miten kaunis tämänkertainen on.” 

Tiukasti kapaloitu vauva alkoi rimpuilla ja parkua kätilön sylissä. Muuan nainen kävi monta kertaa huoneessa, vei likaiset ja veriset kankaat pois, samoin istukan, eikä kätilö vastannut hetkeen, koska ei voinut millään sanoa, että paskaläjältä näyttävä vauva olisi ollut kaunis.

Myös esimerkiksi seksiä kuvataan varsin suorasukaisin sanankääntein.

Teoksen päähenkilöt ovat käytännössä naisia, Dewi Auy ja hänen tyttärensä. He ovat vahvoja naisia, jotka tietävät mitä haluavat, ja ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen. Se ei kuitenkaan riitä: miesten maailmassa he ovat väkivallan ja seksuaalisen himon kohteita. Siksipä Dewi Auykin toivoi, että ei enää joutuisi synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan ”jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”. Ehkä tämä naisten kamppailu alisteista asemaansa vastaan kuvastaa myös Indonesiaa maana, sen kamppailua omia alistajiaan vastaan.  

En voi väittää, että olisin aiemmin tiennyt Indonesiasta juuri mitään, enkä voi varsinaisesti väittää, että edelleenkään tietäisin, mutta kirja joka tapauksessa on sekä kirjallisesti että kulttuurisesti kiinnostava ja taitava kokonaisuus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Se tiivistää parhaiten itse itsensä esipuheessaan:

Ennen laulettiin, että mille vain Indonesian saarelle voi heittää mitä vain, ja siitä kasvaa puu täynnä kukkia ja hedelmiä. Sitten tulivat hollantilaiset ja elivät täällä satoja vuosia sotilaineen, rahoineen ja varsinkin ahneuksineen.  –  – Siitä käyn-nistyi kaikki, myös kamppailu itsenäisyyden puolesta. Pääsimme hollantilaisista vihdoin eroon japanilaisten avulla, mutta olomme eivät kohentuneet. Japanilaiset lähettivät miehiämme sotimaan ja työleireille ja naisiamme bordelleihin. Tässä vaiheessa, siirtomaa-ajan lopuilla ja keskellä toista maailmansotaa (miksi me edes sanomme sitä toiseksi, kun emme nähneet ensimmäistä?), alkaa Dewi Auyn tarina. Hän eli näillä saarilla silloin kun ne vihdoin vapautuivat ja annoimme saarillemme ja merellemme uuden nimen Indonesia ihan vain jotta tietäisimme, että mekin saimme nyt olla ahneita. Vallankumoussodan jälkeen aloimme taistella toisiamme vastaan. Kommunistit, nationalistit, islamistit, jopa roistot, yrittivät valloittaa kaiken itselleen, kansamme nimeen. Kunnes vuonna 1966 valtaan astui vahva kenraali, joka lähetti monet taistelijoista toiseen maailmaan, aaveiksi. Dewi Auy näki taas miten julma ihminen voi olla, kun kadut muuttuivat verisiksi joiksi ja joet joukkohaudoiksi. Tämä on meidän maamme tarina. Kummitustarina.

Pitkästä aikaa scifiä: Lars Wilderängin Tähtikirkas

Jospa nyt sitten vaihteeksi viimeisimmästä lukemastani kirjasta. Kunnian saa kappas, taas ruotsalaisen, Lars Wilderängin Tähtikirkas (Stjärnklart 2014), Jalava 2017. Kirja aloittaa Tähtitrilogia-nimisen scifitrilogian. Rupesin miettimään, että mikä oikeastaan on scifin määritelmä, koska itse en kokenut, että teoksessa olisi juurikaan scifiä – itse mielsin sen ennemmin dystopiaksi. Toki ne eivät sulje toisiaan pois. 

Näköjään Wikipedian yhden lauseen määritelmä scifistä kuuluu: scifi "on yleisnimitys tarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisiin." Hmm tuo voi tarkoittaa melkein mitä vaan, mutta juu, eiköhän Tähtikirkas mene kategoriaan. Lyhyesti sanottuna kirjan idea on, että pikkuhiljaa kaikki elektroniikka lakkaa toimimasta: puhelimet, tietokoneet, autot.. Ennen pitkää myös sähköt menevät lopullisesti ja yhteiskunnan rakenteet alkavat romahtaa. Viranomaiset eivät pysty tekemään mitään, jätehuolto pettää, sairaalat eivät toimi. Kirjassa seurataan, miten erilaiset ihmiset selviävät romahduksen sattuessa. Eli toisin kuin monessa scifissä, ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole mitään tulevaisuuden teknologiaa vaan päinvastoin.

En ole oikein varma, mitä olisin kirjasta mieltä. Kuvaus ja lähtöasetelma tuntui kutkuttavalta: Mitä tapahtuu kun yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa luhistua? Kun mikään ei enää toimikaan odottamallamme tavalla. Jotenkin teos ei kuitenkaan ihan täyttänyt odotuksiani. Luin sitä varmaan kuukauden, mikä jo kertoo siitä, ettei se oikein tempaissut mukaansa.

Tähtikirkkaassa seurataan siis useamman henkilön näkökulmasta samaa tapahtumasarjaa. He asuvat eri kaupungeissa, tekevät eri töitä, heillä on erilainen sosiaalinen asema. Osaa heistä seurataan alusta loppuun, joistakin on vain yksi luku. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat mm. Filip Stenvik, tukholmalainen kahvilatyöntekijä, joka harrastaa preppausta eli poikkeusoloihin valmistautumista; Magnus Svensson, tavallinen perheenisä Göteborgin lähistöltä; Anna Ljungberg, tutkija yliopistollisessa sairaalassa, mätä göteborgilainen poliisi Peter Ragnhell sekä armeijan leivissä oleva majuri Gustaf Silverbane.

Pahoittelen, jos jotkin asuinpaikat menivät väärin. Kirja on tulvillaan paikalliskuvausta Ruotsista, paikannimiä, katujen nimiä, reittien kuvausta. Niistä en oikein saanut otetta kun en tunne Ruotsin maantietoa erityisen hyvin enkä viitsinyt nähdä vaivaa selvittääkseni.

Osittain varmaan juuri henkilöpaljouden takia kirja käynnistyi mielestäni vähän turhan hitaasti. Tavoitteena on tietysti ollut kuvata kuinka pikkuhiljaa ongelmat alkavat levitä ja miten ihmiset reagoivat siihen, missä vaiheessa he ymmärtävät, että jotain on isosti vialla. Näin ollen kaikki samat vaiheet käydään kaikkien henkilöhahmojen kautta: puhelin hajoaa mystisesti, auto jättää tielle, sähköt menevät poikki, bussi/juna ei tulekaan. Itselläni kesti noin kaksi lukua tajuta, että syypää on kaikista elektronisista laitteista lähtevä pöly ja vähän vähempikin johdattelu olisi riittänyt.

Kirja oli siis lievästi tylsä, lievästi kökkö ja lievästi ahdistava. En kokenut ketään kirjan henkilöistä erityisen miellyttävänä tai samaistuttavana, mikä vaikuttaa tietysti myös siihen, että kirja jätti välinpitämättömäksi. Olen myös hieman pettynyt siihen, että kun kaaokseen aletaan saada järjestystä, niin ei keksitä muuta kuin keskiaikaiseen yhteiskuntamalliin palaaminen, maakäräjineen kaikkineen.

Ehkäpä tuo ”lievästi ahdistava” oli kirjan suurin ansio. Väkisinkin noin omamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisen kuvaaminen saa ajattelemaan, miten itse pärjäisin, jos jotain tuollaista tapahtuisi. Luultavasti en kovin hyvin. Selviäisin parhaiten, jos pääsisin ajoissa lähtemään vanhempien luo maalle. Ahdistavaa oli myös se, kuinka petoja ihmisistä heti kohta tuli: he alkoivat mellakoimaan ja ryöstelemään ja jopa tappamaan toisiaan. Niinkö vähässä meidänkin empatiamme on?

Ajattelemisen arvoinen pointti on myös se, että onko tosiaan niin, että kaikesta siitä teknologiasta, jota ihmiset ovat saaneet aikaan, elektroniikan pettämisen jälkeen toimintakykyisiksi jäävät ainoastaan aseet? Ja mekaaniset kellot, mutta niitä ei tuossa kirjassa tuntunut kellään olevan.

Täytyy sanoa, että kun seuraava osa julkaistaan, harkitsen tarkkaan viitsinkö käyttää aikaani siihen. Vaikka kirjan loppuun oli kyllä lisätty yksi ovela twisti, joten ehkä seuraavassa osassa olisikin jotain jännempää luvassa.

Saa nähdä toimiiko klassikko dystopioiden joukossa, Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale paremmin. Se on seuraavien joukossa lukulistallani. Sitä ennen kuitenkin käsittelyyn pääsevät luultavasti Max Porterin Grief is the Thing with Feathers ja Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

P.S. Mun blogi on myös instassa nykyään!