Kun televisio on kolme kuukautta rikki, saa näköjään
kaikenlaista aikaan. Yhtenä tylsänä lauantai-iltana sain vihdoin päätökseen
kahden vuoden hammastenkiristelyn. Luin loppuun vuoden 2014
Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014).
Tästä kahden vuoden lukuajasta toki suurin osa kului siihen,
että kirja makasi pöydällä pölyttymässä, kun siihen ei tehnyt mieli koskea
pitkällä tikullakaan. Minulla on kuitenkin sellainen vamma, etten tykkää jättää
kirjoja kesken. Tai en ainakaan myöntää, että joku kirja olisi jäänyt kesken
(kyllä minä sen Nenäpäivänkin vielä joskus selätän). No, jonkinlainen
uteliaisuus kai kuitenkin eli siitä, että miten tarina päättyy.
Mutta jos nyt vielä ei tullut selväksi, minä inhosin sitä.
Inhosin sen muka-intellektuellia piilo-opetussuunnitelmaa tiedemaailman
toiminnan kuvaamisesta, ja siitä, miksi Suomessa asiat on perseestä (tai
ainakin 90-luvulla oli). Inhosin sen saarnaavaa dystooppista uhkakuvien
maalailua siitä, miten käy, kun niiden älylaitteiden ja tietoturvan kanssa
pelleillään. Jotenkin ärsyttävää tuollainen tarve esittää näkemys kaikkeen,
mikä jotensakin on ajankohtaista. Romaani ei myöskään ole sille paras paikka.
Inhosin myös kirjan kaikkia henkilöhahmoja. Kukaan ei ollut
erityisen sympaattinen tai samaistuttava. Toisaalta, sitä voinee pitää myös
taitavuuden osoituksena henkilökuvauksessa, sillä useinhan ihmiset ovat
inhottavia, pikkumaisia ja itsekkäitä pelkureita. Jännä oli myös se noin
yhdessä yössä tapahtunut muodonmuutos, jossa katkerasta teinipojasta tuli
yhtäkkiä fiksu, karismaattinen ja oikeudenmukainen aikuinen, joka tietää mitä
tekee.
Niin ja tietysti se oli sen äidin vika kun pilasi isän ja
pojan ainoan mahdollisuuden tutustua – mitäs tuosta, että sitäkin ennen olisi
ollut 18 vuotta aikaa.
Jopa kirjan traaginen loppuratkaisu oli kädenlämpöinen. Todellista
kohtalon ivaahan olisi ollut siinä, jos isä olisi ampunut poikansa koskaan
ymmärtämättä tämän agendaa. Nyt kuitenkin piti saada vähän happy ending ja joku
tuntematon ulkopuolinen tekemään ikävä surmatyö, ettei päähenkilö liikaa
likaannu.
Eikä siinäkään vielä kaikki: Kirjan kerronta oli tappavan
tylsää. Jos vaikka kolmanneksen olisi ottanut pois, niin ehkä en olisi joutunut
ihan kahta vuotta tähän käyttämään. No, onpahan sekin nyt vihdoin luettu ja
turhaumat purettu tänne blogiin.
P.S. Meinasin laittaa linkin Wikipedian juonikuvaukseen, mutta ilmeisesti sielläkään ei kukaan oikein ole jaksanut lukea kirjaa.
