Oho hups kuinka tässä nyt on mennytkään näin pitkään edellisestä postauksesta. Ja edellisenkin vuoden kirjoja on vielä käsittelemättä vaikka on kohta jo maaliskuun loppu. No, tuleepahan samalla vähän muistiharjoituksia. Yksi kirja viime syksyltä nimittäin, joka piti mainitsemani, on Arne Dahlin Rajamaat.
Arne Dahlin aikaisemmat kirjat (nk. A-sarja) eivät ole minulle tuttuja, ja niistä tehdyn tv-sarjankin katsominen on jäänyt aikomisen asteelle. 2017 suomeksi julkaistu Rajamaat (Into Kustannus, Utmarker 2016) aloittaa kuitenkin uuden sarjan, joten siihen oli helppo tarttua vaikka kirjailijan muu tuotanto ei ollutkaan ennestään tuttua.
Seuraava kuvaus sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.
Ensimmäinen päähenkilö on tukholmalainen poliisi Sam Berger. Hän tutkii kolme viikkoa kadoksissa olleen teinitytön, Ellen Savingerin, kohtaloa. Berger ainoana näkee rikoksen yhteyden aikaisempiin teinityttöjen katoamistapauksiin ja esimiehensä kielloista välittämättä hän tutkii juttua sarjamurhana. Berger on pikkutarkka ja tietenkin työhönsä pakkomielteisesti suhtautuva mies. Molemmat piirteet yhdistyvät hänen mielenkiinnossaan kelloihin. Tällä mielenkiinnolla on lopulta yllättävät yhtymäkohdat käsiteltävän olevaan rikokseen. Bergerin henkiseen hyvin (tai pikemminkin pahoin) -vointiin vaikuttaa myös olennaisesti hänen melko vastikään rikkoutunut perheensä ja lapsien menettäminen.
Tyttöjen katoamisia tutkiessaan Berger löytää naisen, joka näyttää olevan tekemisissä kaikkien tapausten kanssa. Tiivistunnelmaisten kuulustelujen jälkeen roolit vaihtuvat ja nainen paljastuu peitetehtävissä toimivaksi poliisiksi, Molly Blomiksi.
Erinäisten vaiheiden myötä Blom ja Berger lyöttäytyvät yhteen ja alkavat omin päin tutkia rikoksia, joilla osoittautuu olevan erikoinen kytkös heidän kummankin menneisyyteen, ja erityisesti yhteen henkilöön. Juonikuvioon liittyy monta läheltä-piti-tilannetta kumpaankin suuntaan, mutta lopulta onneksi kaksikko päihittää rikollisen oveluudessa. Jotenkin aina kaipaan dekkareilta tai vaikka toimintaelokuvilta sankaria, joka vain on varautunut kaikkiin juoniin, mitä pahis saattaa keksiä ja tekee näin pahiksen aikeet tyhjiksi.
En ole viime vuosina lukenut kovin paljon dekkareita, mutta minusta Rajamaat oli jotenkin tyylillisesti virkistävän erilainen. Siis ihan kirjoitustyylinsä kannalta – (muistaakseni) tyyli on jotenkin ehkä kuvailevampi tai synkempi kuin ruotsidekkareissa yleensä. Toki päähenkilöistä löytyy siinäkin kliseitä (kuten se perhe-elämänsä sössinnyt keski-ikäinen työnarkomaanimies), mutta toisaalta kirjassa on jonkinlaista mukavaa särmää. Tarina oli sopivasti koukuttava – niin kuin nyt dekkarit yleensä ovat – ja henkilöhahmoissa vetoa.
Omintakeista kirjalle on nimenomaan päähenkilön psyyken hajoilu: Berger ajautuu, kuten tyylikkäästi takakannessakin sanotaan, jahtaajasta jahdatuksi. Samalla hän joutuu kyseenalaistamaan itseään ja toisaalta kohtaamaan menneisyydestään jotain, jonka olemassaolon on halunnut kieltää ja unohtaa, eikä jälki todellakaan ole nättiä. Rajamaille mennään siis, psyykkisessä mielessä ainakin.
Jännittävää on myös se, että tällaiset etsiväpäähenkilön omaan elämään liittyvät keissit käsittääkseni harvemmin tulevat sarjan alussa, siis tällaiset, joihin liittyy jokin oma vaiettu menneisyys ja jonka selvittämiseksi päähenkilö on valmis uhraamaan oman uransa. Vertailukohtana toimii esimerkiksi tuo Galbraithin Cormoran Strike -sarja, jossa Cormoranin, ja oikeastaan Robinin myös, menneisyys alkaa kummitella vasta kolmannessa osassa.
Erikoista on myös se, että kerrankin itsepäisen poliisin vaiston perässä kulkeminen ja sääntöjen rikkominen johtavat seuraamuksiin: Vaikka rikos selviää, päähenkilöt eivät selviä siitä puhtain paperein vaan todellakin saavat heittää hyvästit virkamiesurilleen. Jännittävää nähdä miten jatko rakentuu. Tai kenties tämä onkin vaan pohjustus varsinaisen sarjan alkamiselle? Muistaakseni kirjassa vihjailtiin siihen, että Berger ja Blom perustaisivat etsivätoimiston. Siinä vasta kliseiden äärelle päästäänkin. Joka tapauksessa, luen kyllä mieluusti sarjan seuraavankin osan.
Nyt kun muistia vähän vielä virkistelin, niin kirjahan päättyi vielä erittäin ovelaan koukkuun! Vielä yksi murha ja vihjaus siihen, että jatkoa seuraa.
Olkoon tämä postaus myös muistutuksena siitä, että kirjoista tosiaan kannattaisi kirjoittaa heti kun ne on lukenut eikä vasta puolen vuoden päästä. No, tämä ja luultavasti vielä aika moni muukin, sillä parista viime vuonna lukemastani kirjasta haluaisin edelleen kirjoittaa.
