Tunnelmia V niin kuin verikostosta

Olin viime viikon lomalla Italiassa enkä ollut netissä. Kerron siitä myöhemmin lisää, kunhan saan kameran haltijalta vähän kuvia. Sitä ennen voisin kuitenkin palata ajassa hieman taaksepäin, sillä jo ennen lomaa sain luettua ensimmäisen oikean pitkän sarjakuvakirjani. Kyseessä on tietysti jo aiemmin käsittelemäni Alan Mooren ja David Lloydin V niin kuin verikosto. 

Lukukokemuksena teos oli ihan miellyttävä ja jännä. Teos sijoittuu lähitulevaisuuden Lontooseen kolmannen maailmansodan jäälkeiseen aikaan. Yhteiskuntajärjestys on muuttunut ja vallassa ovat fasistit. Teoksen päähenkilö V on tavallaan teoksen supersankari: Guy Fawkes -naamioon ja viittaan pukeutuva mies, joka aloittaa taistelun sortavaa julkista valtaa vastaan. 

Tällaiset dystopia-tarinat ovat minusta aina olleet kiehtovia, ja V niin kuin verikostossa on mielenkiintoista se, miten se hakee aiheita sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Guy Fawkes -viittaukset ovat tietysti ilmeisiä, mutta teoksessa vilisee myös viittauksia kaikenlaisiin muihinkin teoksiin Shakespearesta ja Beethovenista lähtien. Tietysti teos on jännällä tavalla nykylukijalle myös sekä mennyttä että tulevaa - kirjoittamisen ajankohtana se on sijoitettu tulevaisuuteen, mutta nykylukijalle tämä tulevaisuus on mennyttä. Ei sillä, että konkreettisilla vuosiluvuilla olisi tarinan kannalta paljoakaan merkitystä, mutta on mielenkiintoista pohtia sitä, millaisia uhkakuvia ja kuinka pitkän ajan päähän ihmiset ovat ennen maalailleet ja verrata siihen, mitä lopulta oikeasti tapahtui. 

Tykkään teoksen visuaalisesta ilmeestä ja siitä, miten kuva ja teksti kertovat tarinaa yhdessä. Ilmaisu teoksessa on kaikkinensa tyylikästä. Tässä on yksi sivu (227), josta tykkäsin erityisesti:

Välillä kyllä mietin, että miksi niiden ruutujen pitää olla niin pieniä. Toisinaan tuntui hankalalta pysyä kärryillä siitä, kenen mitkäkin viitteelliset kasvonpiirteet nyt olivatkaan, varsinkin kun sivuhenkilöitä löytyi aika joukko.

En jotenkin yhtään ihmettele, että sarjakuvista usein tehdään elokuvia: tämäkin jotenkin huutaa sellaista elokuvallisuutta. Tosin oma näkemykseni saattaa olla subjektiivinen, kun olen kuitenkin nähnyt teoksesta tehdyn elokuvan aiemmin. Mutta jotenkin sellaiset tietyt tilannekuvat ja tunnelman luominen ovat teoksessa hyvin elokuvallisia ja ne on helppo siirtää mielessään kankaalle.

Suurin kritiikki kirjasta menee kielelle. Siitä lienee syyttäminen kääntäjää (Jouko Ruokosenmäki). Luonnollisesti koska luin vain suomenkielisen käännöksen, en pysty alkuperäistä tekstiä kommentoimaan, Olisi kyllä mielenkiintoista tutustua siihen. Tässä versiossa kuitenkin dialogissa oli selvästi tavoiteltu tiettyä puhekielisyyttä, mutta mielestäni ei kovin onnistuneesti - useimmiten se oli harvinaisen vaivaannuttavaa ja epäaidon kuuloista. Puhekielisen dialogin kirjoittaminen on toki vaikeaa, mutta ehkä parempaankin lopputulokseen olisi voinut päästä, tai sitten ratkaista asia kokonaan eri tavoin. Kaikkein pahinta oli skotti-gangsteri Allyn puheet, jotka oli kirjoitettu murretta käyttäen. Ilmeisesti alkuperäisessä teoksessa Ally kuulostaa skotilta, mutta en usko, että kääntäjän kehittelemä ihmeellinen savo-tampere oikein tavoittaa samaa sävyä. Se, miten Ally puhuu, saa hänet lähinnä vaikuttamaan totaaliselta idiootilta eikä esimerkiksi uhkaavalta gangsterilta. En tietysti osaa sanoa, oliko se alkuperäisenkin tekstin tarkoitus.

Kaiken kaikkiaan teos oli kiehtova niin tarinaltaan kuin visuaaliselta ilmeeltäänkin. Päähenkilö V pysyi tietyllä tavalla mysteerinä loppuun asti, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu. Vaikka hänen menneisyydestäänkin selviää asioita, hän säilyy kuitenkin omalla tavallaan tuntemattomana pahaa vastaan taistelevana sankarina. Ajattelin lähiaikoina katsoa vielä uudemman kerran teokseen pohjautuvan elokuvan, ja kertoa sitten, millaisia ajatuksia se herätti verrattuna kirjan lukemiseen.