Potteristi dekkaristina

Matkalukemisena reissussa minulla oli matkakokoinen Robert Galbraithin Käen kutsu. Täytyy myöntää, että suurin syy ko. teoksen hankkimiseen oli nimenomaan sen hauskan pieni koko ja konsepti. Löysin sen viime kesänä Suomalaisen kirjakaupan alelaarista ja tykästyin heti kompaktiin designiin. Kyseessä on Otavan lanseeraama miki- eli minikirjaformaatti. Kirja on oikeasti taskukokoinen, mutta sen lisäksi se myös aukeaa hyvin ja pysyy auki pitämättä, eli sitä on varsin miellyttävä ja helppo lukea.

Toinen syy kirjan nappaamiseen mukaan oli sen tekijä. Takakannessa jo avuliaasti paljastetaan, että Robert Galbraith on J.K. Rowlingin alias. Vanhana Potter-fanina ajattelin, että mikseipä Rowling osaisi dekkariakin kirjoittaa, kun Potteritkin ovat kuitenkin sujuvaa ja vetävää tekstiä. Lukuun kirjanen pääsi vasta nyt, sillä odotin, että lähden oikeasti matkalle, jolloin matkakokoiselle kirjallekin on käyttöä.

Lisätessäni kirjan Goodreads-profiiliini satuin näkemään joitain arvosteluja kirjasta. Se näköjään jakoi mielipiteitä: useilta se oli saanut neljä tai viisi tähteä, mutta seassa oli myös yhden tähden arvioita. Eräs yhden tähden antaja kirjoitti kirjan olevan tylsä ja ikävä ja että hän odotti vain sen loppumista.

On totta, että kirjassa ei juurikaan ole hurjia tapahtumia ja villejä juonenkäänteitä: ei ole takaa-ajoja tai tulitaisteluita ja suurta hengenvaaraa, vaan ikävästi ja tylsästi pelkkää puhetta, kuten em. arvioitsija totesi.

Voisin kuvitella, että teos antaa melko realistisen kuvan siitä, millaista yksityisetsivän työ voisi olla. Päähenkilö on yksityisetsivä Cormoran Strike, vammautunut sotaveteraani ja entinen sotilaspoliisi. Toisena päähenkilönä voisi pitää Striken sihteeriksi sattumalta päätyvää Robinia – kerronta teoksessa vaihtelee näiden kahden näkökulmien välillä.

Strike saa tehtäväkseen selvittää uudestaan mallitytön kuolemaa, jonka poliisi julisti itsemurhaksi. Selvitys tapahtuu siten, että Strike tapaa ihmisiä, jotka tunsivat uhrin tai olivat hänen läheisyydessään kuolinaikaan. Kaikki on yksinkertaisuudessaan siinä: ihmisten puheet, valokuvat, viestit ja muu jälkeenjäänyt todistusaineisto käydään yksitellen läpi, lukija saa tietää vaihe vaiheelta saman kuin Strike ja päätellä siitä, mitä on tapahtunut. Palapeli rakentuu pienin paloin ja loppuratkaisu pysyy taitavasti yllätyksenä. Sivuhuomautuksena voisin kyllä sanoa, että loppuratkaisussa oli sen verran uskomattomia piirteitä, että en kyllä olisi itse keksinyt.

Ehkä voisi sanoa, että kirjassa on vähän sellaista Christiemäistä henkeä (vaikka täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kuin ihan pari Christien kirjaa, mutta kai Poirotien katsominen telkkarista lasketaan?) – Striken etsiväntyö perustuu huolellisuuteen, tunnollisuuteen ja tarkkaan silmään. Omalla terävyydellään hän lopulta koostaa ihmisten ristiriitaisistakin lausunnoista ja eriävistä käsityksistä toisistaan oikean kuvan siitä, mitä varsinaisesti tapahtui. Teos perustuu pitkälti dialogiin ja hyvin rakenneltuihin hahmoihin.

Cormoran Strike itse on myös hahmo, jossa on särmää ja luonnetta. Hänen yksityiselämänsä on myllerryksessä samaan aikaan kun hän keskittyy selvittämään mystistä kuolintapausta. Hän ei ole täydellinen, sileä ja puhtoinen, mutta kuitenkin lukijan sympatiat asettuvat hänen puolelleen – ainakin minun. Tykkäsin kyllä hahmona myös hänen sihteeristään Robinista, ja toivonkin, että hän olisi jatkossa mukana ja isommassa roolissa. Käen kutsu nimittäin aloittaa dekkareiden sarjan Cormoran Strikesta. Sen lisäkin on ilmestynyt ainakin Silkkiäistoukka, jonka bongasin tällä viikolla Suomalaisen pokkarialesta.

J.K. Rowlingin kirjoitustyylin kyllä tunnistaa. Se on sujuvaa ja miellyttävää lukea, ja siinä on tiettyä kepeyttä, vaikka vakavista aiheista puhutaankin. Mielestäni tämä dekkari ja Potterit eivät lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Molemmat ovat vaatineet taitoa rakentaa juoni niin hyvin, että kaikki lukijalle esitetyt yksityiskohdat muodostavat harmonisen kokonaisuuden ja saavat uutta merkitystä, kun loppuratkaisu paljastetaan. Tietyllä tapaa tämä on hyppy aikuisten maailmaan, vaikka eiväthän Potteritkaan mitään lastenkirjoja ole, ja sama tyyli toimii yllättävän hyvin. Käen kutsu oli oikein mukavaa ja vetävää kesälomalukemista.