Onko kirjaa kansiin katsominen?

Tästäkin on jo hetki aikaa, mutta joka tapauksessa luin tuossa joku aika sitten Yleltä mielenkiintoisen jutun siitä, kuinka kirjan kansien merkitys on kasvanut viime aikoina huomattavasti. Houkutteleva kansi tuntuisi nykyään olevan ensiarvoisen tärkeä kirjan myynnin kannalta.

Periaatteessa ja perinteisesti olen (ollut) sitä mieltä, että eihän sillä ole mitään väliä, miltä kirja näyttää, kun sisältöhän ratkaisee. Mutta minkä perusteella ihminen sitten kirjaan tarttuu, jos ei siitä ole aiemmin kuullut? Nuorena, kun lukuharrastuksen aloittelin ja kannoin kotiin pinoittain kirjoja kirjastosta, suurin osa kirjoista tarttui hyllystä mukaan takakansitekstin perusteella. Vaikka takakansiteksti ei sinänsä liity suoraan tuossa Ylenkin jutussa painotettuun kannen visuaaliseen ilmeeseen, on se kuitenkin osa sitä ulkoista kokonaisuutta, johon potentiaalinen lukija ensimmäisenä kiinnittää huomionsa.

Minunkin täytyy tunnustaa, että tein vastikään heräteostoksen, joka perustui täysin kansikuviin. Olin Suomalaisessa kirjakaupassa ja odottelin seuralaistani kassalta, kun huomioni kiinnittyi pokkarialehyllyssä oleviin kirjoihin – koska mielestäni niissä oli kiinnostavat ja minua visuaalisesti miellyttävät kannet. Seuraava askel olikin sitten tarttua kirjaan ja lukea sen takakansi. Ja seuraava kerätä koko trilogia kainaloon ja kävellä kassalle.

On tietysti liioittelua sanoa, että olisin ostanut kirjat pelkästään kansikuvien perusteella. Jos aihe olisi ollut totaalisen epäkiinnostava, kirjat olisivat jääneet siihen. Mutta nyt ne sopivat vasta-alkaneeseen dekkari-innostukseeni ja sopivasti olivat kaikki kolme sarjan osaa siinä vierekkäin samalla kun pokkaritarjous oli kolme kirjaa 15 eurolla. Voisi siis sanoa, että monta asiaa osui yhtä aikaa nappiin. Mutta täytyy myöntää, että jos kirjojen kannet olisivat olleet perinteisen dekkarimaisen mustanpuhuvat, en luultavasti olisi kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaan luokitellut ne ulkonäön perusteella epäkiinnostaviksi tusinadekkareiksi. Tällöin tietysti en olisi koskaan tarttunut kirjaan ja kiinnostunut siitä niin paljon, että jopa ostin sen. Tai ne. 

On kai siis näin kuluttajankin näkökulmasta myönnettävä, että onnistuneella kansisuunnittelulla on tietyssä määrin merkityksensä. Toisaalta vaikea kuvitella, että vaikkapa joku suuri Jari Tervo -fani jättäisi uuden kirjan hankkimatta siksi, että siinä on rumat kannet. Ehkäpä onnistuneet kannet voisivatkin toimia nimenomaan vähän tuntemattomampien nimien kirjojen markkinoinnissa?  

Ostamistani kirjoista sitten. Kannessa lukee kirjoittajana Erik Axl Sund, mutta sekin on nimimerkki, jonka takana on kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Alexander Sundquist. Ostamani kirjat muodostavat Varistyttö-trilogian ja sen on ilmestynyt 2014. Trilogiaan kuuluvat teokset Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone. Samalla nimimerkillä on ilmestynyt neljäskin kirja, Lasiruumiit.  

En vielä osaa sanoa paljoakaan kirjasarjasta, sillä olen lukenut vasta parikymmentä sivua ensimmäistä osaa. Alkutilanteessa Tukholmasta erään aseman läheltä löytyy kuolleen pojan ruumis. Rikoksen saa selvitettäväkseen rikoskomisario Jeanette Kihlberg. En siis osaa vielä sanoa, että menikö rahat hukkaan ja kannattiko ostaa kirjaa kansien perusteella.

P.S. Huomasin äsken, että Varistyttö-trilogialla on omat suomenkieliset nettisivut. Jännittävää. 

Potteristi dekkaristina

Matkalukemisena reissussa minulla oli matkakokoinen Robert Galbraithin Käen kutsu. Täytyy myöntää, että suurin syy ko. teoksen hankkimiseen oli nimenomaan sen hauskan pieni koko ja konsepti. Löysin sen viime kesänä Suomalaisen kirjakaupan alelaarista ja tykästyin heti kompaktiin designiin. Kyseessä on Otavan lanseeraama miki- eli minikirjaformaatti. Kirja on oikeasti taskukokoinen, mutta sen lisäksi se myös aukeaa hyvin ja pysyy auki pitämättä, eli sitä on varsin miellyttävä ja helppo lukea.

Toinen syy kirjan nappaamiseen mukaan oli sen tekijä. Takakannessa jo avuliaasti paljastetaan, että Robert Galbraith on J.K. Rowlingin alias. Vanhana Potter-fanina ajattelin, että mikseipä Rowling osaisi dekkariakin kirjoittaa, kun Potteritkin ovat kuitenkin sujuvaa ja vetävää tekstiä. Lukuun kirjanen pääsi vasta nyt, sillä odotin, että lähden oikeasti matkalle, jolloin matkakokoiselle kirjallekin on käyttöä.

Lisätessäni kirjan Goodreads-profiiliini satuin näkemään joitain arvosteluja kirjasta. Se näköjään jakoi mielipiteitä: useilta se oli saanut neljä tai viisi tähteä, mutta seassa oli myös yhden tähden arvioita. Eräs yhden tähden antaja kirjoitti kirjan olevan tylsä ja ikävä ja että hän odotti vain sen loppumista.

On totta, että kirjassa ei juurikaan ole hurjia tapahtumia ja villejä juonenkäänteitä: ei ole takaa-ajoja tai tulitaisteluita ja suurta hengenvaaraa, vaan ikävästi ja tylsästi pelkkää puhetta, kuten em. arvioitsija totesi.

Voisin kuvitella, että teos antaa melko realistisen kuvan siitä, millaista yksityisetsivän työ voisi olla. Päähenkilö on yksityisetsivä Cormoran Strike, vammautunut sotaveteraani ja entinen sotilaspoliisi. Toisena päähenkilönä voisi pitää Striken sihteeriksi sattumalta päätyvää Robinia – kerronta teoksessa vaihtelee näiden kahden näkökulmien välillä.

Strike saa tehtäväkseen selvittää uudestaan mallitytön kuolemaa, jonka poliisi julisti itsemurhaksi. Selvitys tapahtuu siten, että Strike tapaa ihmisiä, jotka tunsivat uhrin tai olivat hänen läheisyydessään kuolinaikaan. Kaikki on yksinkertaisuudessaan siinä: ihmisten puheet, valokuvat, viestit ja muu jälkeenjäänyt todistusaineisto käydään yksitellen läpi, lukija saa tietää vaihe vaiheelta saman kuin Strike ja päätellä siitä, mitä on tapahtunut. Palapeli rakentuu pienin paloin ja loppuratkaisu pysyy taitavasti yllätyksenä. Sivuhuomautuksena voisin kyllä sanoa, että loppuratkaisussa oli sen verran uskomattomia piirteitä, että en kyllä olisi itse keksinyt.

Ehkä voisi sanoa, että kirjassa on vähän sellaista Christiemäistä henkeä (vaikka täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kuin ihan pari Christien kirjaa, mutta kai Poirotien katsominen telkkarista lasketaan?) – Striken etsiväntyö perustuu huolellisuuteen, tunnollisuuteen ja tarkkaan silmään. Omalla terävyydellään hän lopulta koostaa ihmisten ristiriitaisistakin lausunnoista ja eriävistä käsityksistä toisistaan oikean kuvan siitä, mitä varsinaisesti tapahtui. Teos perustuu pitkälti dialogiin ja hyvin rakenneltuihin hahmoihin.

Cormoran Strike itse on myös hahmo, jossa on särmää ja luonnetta. Hänen yksityiselämänsä on myllerryksessä samaan aikaan kun hän keskittyy selvittämään mystistä kuolintapausta. Hän ei ole täydellinen, sileä ja puhtoinen, mutta kuitenkin lukijan sympatiat asettuvat hänen puolelleen – ainakin minun. Tykkäsin kyllä hahmona myös hänen sihteeristään Robinista, ja toivonkin, että hän olisi jatkossa mukana ja isommassa roolissa. Käen kutsu nimittäin aloittaa dekkareiden sarjan Cormoran Strikesta. Sen lisäkin on ilmestynyt ainakin Silkkiäistoukka, jonka bongasin tällä viikolla Suomalaisen pokkarialesta.

J.K. Rowlingin kirjoitustyylin kyllä tunnistaa. Se on sujuvaa ja miellyttävää lukea, ja siinä on tiettyä kepeyttä, vaikka vakavista aiheista puhutaankin. Mielestäni tämä dekkari ja Potterit eivät lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Molemmat ovat vaatineet taitoa rakentaa juoni niin hyvin, että kaikki lukijalle esitetyt yksityiskohdat muodostavat harmonisen kokonaisuuden ja saavat uutta merkitystä, kun loppuratkaisu paljastetaan. Tietyllä tapaa tämä on hyppy aikuisten maailmaan, vaikka eiväthän Potteritkaan mitään lastenkirjoja ole, ja sama tyyli toimii yllättävän hyvin. Käen kutsu oli oikein mukavaa ja vetävää kesälomalukemista. 

Skandidekkarin parissa

Teki mieli pitkästä aikaa lukea dekkareita. En ole vuosiin lukenut dekkareita vaikka vastaavaa kamaa tulee katsottua teeveestä paljonkin. Totesin samalla myös, että vaikka kirjahyllyni pursuilee yli, juurikaan dekkareita sieltä ei löydy. Veljeni työnsi käteeni Camilla Läckbergin Enkelintekijän ja Karin Slaughterin Yli rajan saatesanoin ”lue vaikka noi”. Tein työtä käskettyä ja aloitin Läckbergistä.

En ollut tosiaan aiemmin lukenut mitään Läckbergiä ja käsiini saamani kirja oli nähtävästi jo kahdeksas samaa sarjaa. Vähän pohdin, että kannattaako kahdeksannesta aloittaa, mutta arvelin, että genre on varmaankin sen verran lukijaystävällinen, että teokset toimivat myös itsenäisinä. Luin kirjan ja hyvin pysyin kärryillä. Vajaaseen 500 sivuun kului minulta lopulta kolme päivää. Voinee siis sanoa, että lukijaystävällistä oli. Helppolukuista ja sopivasti koukuttavaa.

Päähenkilönä kirjassa on kirjailija Erica Falck. Olennaisessa osassa on tietysti myös hänen miehensä poliisi Patrik Hedström sekä tämän työkaverit. Yksi tärkeä henkilö on myös Erican sisko Anna. Tarina kietoutuu paikkakunnalle miehensä kanssa palaavan Ebban ympärille. Hän on vuosikymmeniä sitten menettänyt perheensä mystisesti: vuoden vanhana taaperona hänet löydettiin yksin taapertelemasta (heh heh) isänsä pitämän sisäoppilaitoksen ruokasalista. Koko muu perhe oli kadonnut eikä heitä koskaan löydetty. Nyt kun Ebba palaa aikuisena kunnostamaan samaista taloa, alkaa taas tapahtua kummia. Poliisia tarvitaan selvittämään Ebbaa ja hänen miestään kohdannutta tuhopolttoa ja samalla he päättävät palata vanhaan katoamistapaukseen. Erica puolestaan on jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa kirjan tapahtumista ja on siksi selvittänyt Ebban suvun historiaa. Uteliaana ihmisenä hän ei voi myöskään olla sekaantumatta tapahtumiin. Erican tutkimusten kautta nykyhetken kerronnan kanssa vuorottelevat myös tarinat menneisyydestä, useiden sukupolvien takaa.

Kirja oli siis hyvinkin viihdyttävä. Henkilöhahmot ja heidän (luultavasti aiemmissa osissa paremmin kuvatut) taustansa tuotiin ovelasti esille heidän pohdinnoissaan käynnissä olevista tapahtumista. Kirja on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Itseäni vähän ärsytti tyyli, jossa yhden henkilön näkökulmasta kerrottiin aina sivun tai parin mittainen pätkä ja sitten vaihdettiin taas toiseen henkilöön. Tarinan edetessä pidemmälle vähän syvällisempikin uppoutuminen yhteen näkökulmaan ja tilanteeseen olisi ollut tervetullut. Tietysti tavoitteena on luoda jännitystä ja ripotella lukijalle palasia tarinasta vähän kerrallaan. Siinä kirja kyllä onnistuukin, mutta toisaalta se on myös hieman kirjan heikko kohta. Palasia tipahtelee sen verran reippaasti, että loppuratkaisusta juuri mikään ei yllätä: olin arvannut lähes kaiken jo kauan ennen kuin se kerrottiin. Tuonnempana aiheesta vähän lisää niille, jotka eivät pelkää juonipaljastuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän kylmäksi. Se oli mukava lukea, viihdyttävä ja koukuttavakin. Asetelma oli traaginen ja houkutteleva. Vaikka henkilöhahmot olivat selvästi kaikki mietittyjä, kokonaisia persoonallisuuksia myös ongelmineen, heistä kehenkään oli vaikea samaistua tai tuntea kovin suurta sympatiaa. Ehkä osansa on sillä, että kahdeksannessa kirjassa lukijan oletetaan jo tuntevan päähenkilöt, mutta osansa oli kuvaustyylilläkin. Tuntui, että henkilöhahmojen piirteet tulivat esille siten, että heitä suoraan kuvailtiin tietyillä adjektiiveilla: esimerkiksi Erican sanotaan olevan utelias, toisten asioihin tuppautuva ja ylihuolehtiva kanaemo (en takaa että juuri näitä sanoja olisi kirjassa käytetty). Olisi tehokkaampaa, jos Erican luonteenpiirteet tulisivat esille enemmän hänen toimintansa kautta kuin suorien kuvausten. Lopputulemana on joka tapauksessa se, että kenenkään kohtalo ei liikuttanut minua suuresti. Vaikka minua ei tosiaankaan ole vaikea saada liikuttuneeksi.

SEURAAva osio sisältää JUONIPALJASTUKSIA. Muun muassa koko loppuratkaisun. Eli epämääräisiä pohdintojani joistakin yksityiskohdista. Näistä ei varmaan saa mitään irti, jollei ole itse lukenut teosta.

Lista asioista, jotka eivät yllättäneet:

1. Ei ollut kovin vaikea päätellä, että salaperäisten synttärikorttien lähettäjä oli Gösta. Ja että hän vaivautuneesti yritti kertoa siitä monta kertaa. Siinä menin hutiin, että ajattelin, että Gösta olisi myös ollut rahojen lähettäjä.
2. Oli selvää, että viidellä koulun oppilaalla (John, Percy, Leon, Josef, Sebastian) oli osuus tapahtumiin, lähinnä jo siksi, että heistä ylipäätään kerrottiin.
3. Ennalta-arvattavaksi kävi myös se, että Mårten esitti murhayrityksiä vaimoaan kohtaan saadakseen hänet turvautumaan itseensä.
4.  Hoksasin myös aika pian sen, että Ia on luultavasti joku kadonneista perheenjäsenistä. Ensin minäkin ajattelin Annelieta, mutta sittemmin tulin siihen (oikeaan) tulokseen, että olisi loogisempaa, jos se olisi Inez.

En tietenkään täysin osannut ennustaa lopun tapahtumia. Esimerkiksi Mårtenin pimahtaminen oli jännä käänne. Toiseksi tietysti se, mitä pääsiäisenä 1974 varsinaisesti tapahtui. Vaikka oli selvää, että em. viisi miestä olivat mukana, oli yllätys, että se varsinainen paha oli perheen poika Claes eikä hänen ankara isänsä. Odotin siis kyllä, että viisikko olisi tappanut perheen, mutta käytännössähän Claes tappoi perheensä ja pojat Claesin. Toisaalta se vähän lässäyttää hehkutettua mysteeriä ja pahuutta: viisikko tavallaan pestään puhtaaksi niistä ennakko-oletuksista, joita heihin on aseteltu. Ja tekee samalla vähän epäloogiseksi sen, millainen mysteeri asiasta syntyi – pojat kun eivät varsinaisesti tehneet muuta pahaa kuin peittelivät asian. Myös se, mitä Claes teki osalle pojista, ohitetaan niin viitteellisesti, että sen teho vähenee. Ja toisaalta, loppuratkaisu asettaa hieman kyseenalaiseksi sen, miksi Sebastian edes oli paikalla: hän ei tiettävästi ollut Claesin uhri, eikä hänellä ollut suhdetta Ineziin kuten Leonilla, eikä hän myöskään osallistunut aktiivisesti tapahtumiin. Hänen roolinsa kirjassa jää siis vähän turhaksi.

Jäin myös pohtimaan Ineziä eli Iaa. Se, kuinka erilaisina nämä kaksi henkilöä esitettiin, teki loppuratkaisusta hivenen ristiriitaisen. Alun kuvauksissa Ia esiintyi kylmänä, omistushaluisena ja pakkomielteisenä naisena, jonka elämä on keskittynyt täysin Leoniin ja joka haluaa mieluiten unohtaa menneisyytensä. Kuitenkin nuori Inez on viaton uhri: pakotettuna naimisiin ilkeän ukonkäppänän kanssa, koko perheen yhteinen sylkykuppi, joka joutuu raatamaan aamusta iltaan. Tilanteesta hänet pelastaa suloinen nuori rakkaus, Leon, joka pitää hänestä huolen tragedian jälkeen. Ja sitten jotenkin tästä Inezistä on tullut katkera Ia, joka haluaa Leonin tilille uhrauksista, joita on tämän vuoksi tehnyt. Ja ei siinä vielä mitään, koska lopussa Iasta kuoriutuu taas yhtäkkiä Inez, joka on lempeä ja rakastava äiti, joka on vain kaivannut tytärtään, jonka hän hylkäsi Leonin pakottamana. Tietysti liika Ian ja Inezin samankaltaisuus tekisi loppuratkaisusta vielä ilmiselvemmän, mutta minun on silti vaikea sovittaa näitä kahta kuvaa samaan henkilöön.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT

No, siinä joitain yksittäisiä huomioita. Ihan lukemisen arvoinen dekkari, mutta voisin kuvitella, että kannattaa aloittaa varhaisemmista osista. Lopullinen arvosana: ihan kiva.