Teki mieli pitkästä aikaa lukea
dekkareita. En ole vuosiin lukenut dekkareita vaikka vastaavaa kamaa tulee
katsottua teeveestä paljonkin. Totesin samalla myös, että vaikka kirjahyllyni
pursuilee yli, juurikaan dekkareita sieltä ei löydy. Veljeni työnsi käteeni
Camilla Läckbergin Enkelintekijän ja Karin Slaughterin Yli rajan saatesanoin
”lue vaikka noi”. Tein työtä käskettyä ja aloitin Läckbergistä.
En ollut tosiaan aiemmin lukenut
mitään Läckbergiä ja käsiini saamani kirja oli nähtävästi jo kahdeksas samaa
sarjaa. Vähän pohdin, että kannattaako kahdeksannesta aloittaa, mutta arvelin,
että genre on varmaankin sen verran lukijaystävällinen, että teokset toimivat
myös itsenäisinä. Luin kirjan ja hyvin pysyin kärryillä. Vajaaseen 500 sivuun
kului minulta lopulta kolme päivää. Voinee siis sanoa, että lukijaystävällistä
oli. Helppolukuista ja sopivasti koukuttavaa.
Päähenkilönä kirjassa on
kirjailija Erica Falck. Olennaisessa osassa on tietysti myös hänen miehensä
poliisi Patrik Hedström sekä tämän työkaverit. Yksi tärkeä henkilö on myös
Erican sisko Anna. Tarina kietoutuu paikkakunnalle miehensä kanssa palaavan
Ebban ympärille. Hän on vuosikymmeniä sitten menettänyt perheensä mystisesti:
vuoden vanhana taaperona hänet löydettiin yksin taapertelemasta (heh heh)
isänsä pitämän sisäoppilaitoksen ruokasalista. Koko muu perhe oli kadonnut eikä
heitä koskaan löydetty. Nyt kun Ebba palaa aikuisena kunnostamaan samaista
taloa, alkaa taas tapahtua kummia. Poliisia tarvitaan selvittämään Ebbaa ja
hänen miestään kohdannutta tuhopolttoa ja samalla he päättävät palata vanhaan
katoamistapaukseen. Erica puolestaan on jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa
kirjan tapahtumista ja on siksi selvittänyt Ebban suvun historiaa. Uteliaana
ihmisenä hän ei voi myöskään olla sekaantumatta tapahtumiin. Erican tutkimusten
kautta nykyhetken kerronnan kanssa vuorottelevat myös tarinat menneisyydestä,
useiden sukupolvien takaa.
Kirja oli siis hyvinkin
viihdyttävä. Henkilöhahmot ja heidän (luultavasti aiemmissa osissa paremmin
kuvatut) taustansa tuotiin ovelasti esille heidän pohdinnoissaan käynnissä
olevista tapahtumista. Kirja on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja
taitavasti rakennettu. Itseäni vähän ärsytti tyyli, jossa yhden henkilön
näkökulmasta kerrottiin aina sivun tai parin mittainen pätkä ja sitten vaihdettiin
taas toiseen henkilöön. Tarinan edetessä pidemmälle vähän syvällisempikin
uppoutuminen yhteen näkökulmaan ja tilanteeseen olisi ollut tervetullut.
Tietysti tavoitteena on luoda jännitystä ja ripotella lukijalle palasia
tarinasta vähän kerrallaan. Siinä kirja kyllä onnistuukin, mutta toisaalta se
on myös hieman kirjan heikko kohta. Palasia tipahtelee sen verran reippaasti,
että loppuratkaisusta juuri mikään ei yllätä: olin arvannut lähes kaiken jo
kauan ennen kuin se kerrottiin. Tuonnempana aiheesta vähän lisää niille, jotka
eivät pelkää juonipaljastuksia.
Kaiken kaikkiaan kirja jätti
vähän kylmäksi. Se oli mukava lukea, viihdyttävä ja koukuttavakin. Asetelma oli
traaginen ja houkutteleva. Vaikka henkilöhahmot olivat selvästi kaikki
mietittyjä, kokonaisia persoonallisuuksia myös ongelmineen, heistä kehenkään
oli vaikea samaistua tai tuntea kovin suurta sympatiaa. Ehkä osansa on sillä,
että kahdeksannessa kirjassa lukijan oletetaan jo tuntevan päähenkilöt, mutta
osansa oli kuvaustyylilläkin. Tuntui, että henkilöhahmojen piirteet tulivat
esille siten, että heitä suoraan kuvailtiin tietyillä adjektiiveilla:
esimerkiksi Erican sanotaan olevan utelias, toisten asioihin tuppautuva ja
ylihuolehtiva kanaemo (en takaa että juuri näitä sanoja olisi kirjassa
käytetty). Olisi tehokkaampaa, jos Erican luonteenpiirteet tulisivat esille
enemmän hänen toimintansa kautta kuin suorien kuvausten. Lopputulemana on joka
tapauksessa se, että kenenkään kohtalo ei liikuttanut minua suuresti. Vaikka
minua ei tosiaankaan ole vaikea saada liikuttuneeksi.
SEURAAva osio sisältää JUONIPALJASTUKSIA.
Muun muassa koko loppuratkaisun. Eli epämääräisiä pohdintojani joistakin
yksityiskohdista. Näistä ei varmaan saa mitään irti, jollei ole itse lukenut
teosta.
Lista asioista, jotka eivät
yllättäneet:
- Ei ollut kovin vaikea päätellä, että salaperäisten synttärikorttien lähettäjä oli Gösta. Ja että hän vaivautuneesti yritti kertoa siitä monta kertaa. Siinä menin hutiin, että ajattelin, että Gösta olisi myös ollut rahojen lähettäjä.
- Oli selvää, että viidellä koulun oppilaalla (John, Percy, Leon, Josef, Sebastian) oli osuus tapahtumiin, lähinnä jo siksi, että heistä ylipäätään kerrottiin.
- Ennalta-arvattavaksi kävi myös se, että Mårten esitti murhayrityksiä vaimoaan kohtaan saadakseen hänet turvautumaan itseensä.
- Hoksasin myös aika pian sen, että Ia on luultavasti joku kadonneista perheenjäsenistä. Ensin minäkin ajattelin Annelieta, mutta sittemmin tulin siihen (oikeaan) tulokseen, että olisi loogisempaa, jos se olisi Inez.
En tietenkään täysin osannut
ennustaa lopun tapahtumia. Esimerkiksi Mårtenin pimahtaminen oli jännä käänne.
Toiseksi tietysti se, mitä pääsiäisenä 1974 varsinaisesti tapahtui. Vaikka oli
selvää, että em. viisi miestä olivat mukana, oli yllätys, että se varsinainen
paha oli perheen poika Claes eikä hänen ankara isänsä. Odotin siis kyllä, että
viisikko olisi tappanut perheen, mutta käytännössähän Claes tappoi perheensä ja
pojat Claesin. Toisaalta se vähän lässäyttää hehkutettua mysteeriä ja pahuutta:
viisikko tavallaan pestään puhtaaksi niistä ennakko-oletuksista, joita heihin
on aseteltu. Ja tekee samalla vähän epäloogiseksi sen, millainen mysteeri
asiasta syntyi – pojat kun eivät varsinaisesti tehneet muuta pahaa kuin
peittelivät asian. Myös se, mitä Claes teki osalle pojista, ohitetaan niin
viitteellisesti, että sen teho vähenee. Ja toisaalta, loppuratkaisu asettaa
hieman kyseenalaiseksi sen, miksi Sebastian edes oli paikalla: hän ei
tiettävästi ollut Claesin uhri, eikä hänellä ollut suhdetta Ineziin kuten
Leonilla, eikä hän myöskään osallistunut aktiivisesti tapahtumiin. Hänen
roolinsa kirjassa jää siis vähän turhaksi.
Jäin myös pohtimaan Ineziä eli
Iaa. Se, kuinka erilaisina nämä kaksi henkilöä esitettiin, teki
loppuratkaisusta hivenen ristiriitaisen. Alun kuvauksissa Ia esiintyi kylmänä,
omistushaluisena ja pakkomielteisenä naisena, jonka elämä on keskittynyt täysin
Leoniin ja joka haluaa mieluiten unohtaa menneisyytensä. Kuitenkin nuori Inez
on viaton uhri: pakotettuna naimisiin ilkeän ukonkäppänän kanssa, koko perheen
yhteinen sylkykuppi, joka joutuu raatamaan aamusta iltaan. Tilanteesta hänet
pelastaa suloinen nuori rakkaus, Leon, joka pitää hänestä huolen tragedian
jälkeen. Ja sitten jotenkin tästä Inezistä on tullut katkera Ia, joka haluaa
Leonin tilille uhrauksista, joita on tämän vuoksi tehnyt. Ja ei siinä vielä
mitään, koska lopussa Iasta kuoriutuu taas yhtäkkiä Inez, joka on lempeä ja
rakastava äiti, joka on vain kaivannut tytärtään, jonka hän hylkäsi Leonin
pakottamana. Tietysti liika Ian ja Inezin samankaltaisuus tekisi
loppuratkaisusta vielä ilmiselvemmän, mutta minun on silti vaikea sovittaa
näitä kahta kuvaa samaan henkilöön.
JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT
No, siinä joitain yksittäisiä
huomioita. Ihan lukemisen arvoinen dekkari, mutta voisin kuvitella, että
kannattaa aloittaa varhaisemmista osista. Lopullinen arvosana: ihan kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti