Skandidekkarin parissa

Teki mieli pitkästä aikaa lukea dekkareita. En ole vuosiin lukenut dekkareita vaikka vastaavaa kamaa tulee katsottua teeveestä paljonkin. Totesin samalla myös, että vaikka kirjahyllyni pursuilee yli, juurikaan dekkareita sieltä ei löydy. Veljeni työnsi käteeni Camilla Läckbergin Enkelintekijän ja Karin Slaughterin Yli rajan saatesanoin ”lue vaikka noi”. Tein työtä käskettyä ja aloitin Läckbergistä.

En ollut tosiaan aiemmin lukenut mitään Läckbergiä ja käsiini saamani kirja oli nähtävästi jo kahdeksas samaa sarjaa. Vähän pohdin, että kannattaako kahdeksannesta aloittaa, mutta arvelin, että genre on varmaankin sen verran lukijaystävällinen, että teokset toimivat myös itsenäisinä. Luin kirjan ja hyvin pysyin kärryillä. Vajaaseen 500 sivuun kului minulta lopulta kolme päivää. Voinee siis sanoa, että lukijaystävällistä oli. Helppolukuista ja sopivasti koukuttavaa.

Päähenkilönä kirjassa on kirjailija Erica Falck. Olennaisessa osassa on tietysti myös hänen miehensä poliisi Patrik Hedström sekä tämän työkaverit. Yksi tärkeä henkilö on myös Erican sisko Anna. Tarina kietoutuu paikkakunnalle miehensä kanssa palaavan Ebban ympärille. Hän on vuosikymmeniä sitten menettänyt perheensä mystisesti: vuoden vanhana taaperona hänet löydettiin yksin taapertelemasta (heh heh) isänsä pitämän sisäoppilaitoksen ruokasalista. Koko muu perhe oli kadonnut eikä heitä koskaan löydetty. Nyt kun Ebba palaa aikuisena kunnostamaan samaista taloa, alkaa taas tapahtua kummia. Poliisia tarvitaan selvittämään Ebbaa ja hänen miestään kohdannutta tuhopolttoa ja samalla he päättävät palata vanhaan katoamistapaukseen. Erica puolestaan on jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa kirjan tapahtumista ja on siksi selvittänyt Ebban suvun historiaa. Uteliaana ihmisenä hän ei voi myöskään olla sekaantumatta tapahtumiin. Erican tutkimusten kautta nykyhetken kerronnan kanssa vuorottelevat myös tarinat menneisyydestä, useiden sukupolvien takaa.

Kirja oli siis hyvinkin viihdyttävä. Henkilöhahmot ja heidän (luultavasti aiemmissa osissa paremmin kuvatut) taustansa tuotiin ovelasti esille heidän pohdinnoissaan käynnissä olevista tapahtumista. Kirja on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Itseäni vähän ärsytti tyyli, jossa yhden henkilön näkökulmasta kerrottiin aina sivun tai parin mittainen pätkä ja sitten vaihdettiin taas toiseen henkilöön. Tarinan edetessä pidemmälle vähän syvällisempikin uppoutuminen yhteen näkökulmaan ja tilanteeseen olisi ollut tervetullut. Tietysti tavoitteena on luoda jännitystä ja ripotella lukijalle palasia tarinasta vähän kerrallaan. Siinä kirja kyllä onnistuukin, mutta toisaalta se on myös hieman kirjan heikko kohta. Palasia tipahtelee sen verran reippaasti, että loppuratkaisusta juuri mikään ei yllätä: olin arvannut lähes kaiken jo kauan ennen kuin se kerrottiin. Tuonnempana aiheesta vähän lisää niille, jotka eivät pelkää juonipaljastuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän kylmäksi. Se oli mukava lukea, viihdyttävä ja koukuttavakin. Asetelma oli traaginen ja houkutteleva. Vaikka henkilöhahmot olivat selvästi kaikki mietittyjä, kokonaisia persoonallisuuksia myös ongelmineen, heistä kehenkään oli vaikea samaistua tai tuntea kovin suurta sympatiaa. Ehkä osansa on sillä, että kahdeksannessa kirjassa lukijan oletetaan jo tuntevan päähenkilöt, mutta osansa oli kuvaustyylilläkin. Tuntui, että henkilöhahmojen piirteet tulivat esille siten, että heitä suoraan kuvailtiin tietyillä adjektiiveilla: esimerkiksi Erican sanotaan olevan utelias, toisten asioihin tuppautuva ja ylihuolehtiva kanaemo (en takaa että juuri näitä sanoja olisi kirjassa käytetty). Olisi tehokkaampaa, jos Erican luonteenpiirteet tulisivat esille enemmän hänen toimintansa kautta kuin suorien kuvausten. Lopputulemana on joka tapauksessa se, että kenenkään kohtalo ei liikuttanut minua suuresti. Vaikka minua ei tosiaankaan ole vaikea saada liikuttuneeksi.

SEURAAva osio sisältää JUONIPALJASTUKSIA. Muun muassa koko loppuratkaisun. Eli epämääräisiä pohdintojani joistakin yksityiskohdista. Näistä ei varmaan saa mitään irti, jollei ole itse lukenut teosta.

Lista asioista, jotka eivät yllättäneet:

1. Ei ollut kovin vaikea päätellä, että salaperäisten synttärikorttien lähettäjä oli Gösta. Ja että hän vaivautuneesti yritti kertoa siitä monta kertaa. Siinä menin hutiin, että ajattelin, että Gösta olisi myös ollut rahojen lähettäjä.
2. Oli selvää, että viidellä koulun oppilaalla (John, Percy, Leon, Josef, Sebastian) oli osuus tapahtumiin, lähinnä jo siksi, että heistä ylipäätään kerrottiin.
3. Ennalta-arvattavaksi kävi myös se, että Mårten esitti murhayrityksiä vaimoaan kohtaan saadakseen hänet turvautumaan itseensä.
4.  Hoksasin myös aika pian sen, että Ia on luultavasti joku kadonneista perheenjäsenistä. Ensin minäkin ajattelin Annelieta, mutta sittemmin tulin siihen (oikeaan) tulokseen, että olisi loogisempaa, jos se olisi Inez.

En tietenkään täysin osannut ennustaa lopun tapahtumia. Esimerkiksi Mårtenin pimahtaminen oli jännä käänne. Toiseksi tietysti se, mitä pääsiäisenä 1974 varsinaisesti tapahtui. Vaikka oli selvää, että em. viisi miestä olivat mukana, oli yllätys, että se varsinainen paha oli perheen poika Claes eikä hänen ankara isänsä. Odotin siis kyllä, että viisikko olisi tappanut perheen, mutta käytännössähän Claes tappoi perheensä ja pojat Claesin. Toisaalta se vähän lässäyttää hehkutettua mysteeriä ja pahuutta: viisikko tavallaan pestään puhtaaksi niistä ennakko-oletuksista, joita heihin on aseteltu. Ja tekee samalla vähän epäloogiseksi sen, millainen mysteeri asiasta syntyi – pojat kun eivät varsinaisesti tehneet muuta pahaa kuin peittelivät asian. Myös se, mitä Claes teki osalle pojista, ohitetaan niin viitteellisesti, että sen teho vähenee. Ja toisaalta, loppuratkaisu asettaa hieman kyseenalaiseksi sen, miksi Sebastian edes oli paikalla: hän ei tiettävästi ollut Claesin uhri, eikä hänellä ollut suhdetta Ineziin kuten Leonilla, eikä hän myöskään osallistunut aktiivisesti tapahtumiin. Hänen roolinsa kirjassa jää siis vähän turhaksi.

Jäin myös pohtimaan Ineziä eli Iaa. Se, kuinka erilaisina nämä kaksi henkilöä esitettiin, teki loppuratkaisusta hivenen ristiriitaisen. Alun kuvauksissa Ia esiintyi kylmänä, omistushaluisena ja pakkomielteisenä naisena, jonka elämä on keskittynyt täysin Leoniin ja joka haluaa mieluiten unohtaa menneisyytensä. Kuitenkin nuori Inez on viaton uhri: pakotettuna naimisiin ilkeän ukonkäppänän kanssa, koko perheen yhteinen sylkykuppi, joka joutuu raatamaan aamusta iltaan. Tilanteesta hänet pelastaa suloinen nuori rakkaus, Leon, joka pitää hänestä huolen tragedian jälkeen. Ja sitten jotenkin tästä Inezistä on tullut katkera Ia, joka haluaa Leonin tilille uhrauksista, joita on tämän vuoksi tehnyt. Ja ei siinä vielä mitään, koska lopussa Iasta kuoriutuu taas yhtäkkiä Inez, joka on lempeä ja rakastava äiti, joka on vain kaivannut tytärtään, jonka hän hylkäsi Leonin pakottamana. Tietysti liika Ian ja Inezin samankaltaisuus tekisi loppuratkaisusta vielä ilmiselvemmän, mutta minun on silti vaikea sovittaa näitä kahta kuvaa samaan henkilöön.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT

No, siinä joitain yksittäisiä huomioita. Ihan lukemisen arvoinen dekkari, mutta voisin kuvitella, että kannattaa aloittaa varhaisemmista osista. Lopullinen arvosana: ihan kiva.