Vuoden raastavin rakkaustarina – tai sitten ei

Ensimmäisiä lukemiani kirjoja tämän vuoden puolelta oli Jill Santopolon Valo jonka kadotimme (Otava 2018, suomentanut Inka Parpola). Sitä on ylistetty koskettavaksi ja pysäyttäväksi rakkauskertomukseksi. Seuraava juonikuvaus sisältää ehkä vähän spoilereita.

Päähenkilö on New Yorkissa asuva Lucy. Tarina saa alkunsa New Yorkin syyskuun 2001 terrori-iskun päivänä. Lucy on opiskelija ja Shakespeare-luennolla, kun he kuulevat lentokoneiden törmänneen kaksoistorneihin. Samalla luennolla on Gabriel, Gabe, jonka kanssa Lucy lähtee luennon jälkeen katsomaan asuntolan katolta taivaanrannassa häämöttävää hävitystä. Lucy ja Gabe tuntevat yhteyden välillään ja jakavat kiihkeän hetken. Vielä samana päivänä Gabe kuitenkin palaa yhteen edellisen tyttöystävänsä kanssa, ja heidän tiensä erkanevat ennen kuin suhde ehti edes alkaa.

Pari vuotta myöhemmin Lucy ja Gabe tapaavat kuitenkin taas sattumalta ja heidän välilleen syntyy kiihkeä rakkaussuhde. Tällä kertaa suhde kestää noin vuoden, minkä jälkeen Lucy jää yksin New Yorkiin sydän särkyneenä. Kirja tämän jälkeen perustuu siis siihen, että Lucy elää elämäänsä eteenpäin unohtamatta kuitenkaan koskaan suurta rakkauttaan Gabeen ja että hän alituisesti reflektoi sitä. Lucy tapaa pian Darrenin, jonka kanssa hän menee naimisiin ja perustaa perheen. Gabe puolestaan tekee maailmalla uraa valokuvaajana ja he pitävät toisiinsa yhteyttä silloin tällöin.

Lucy on kirjan kertoja ja hän puhuttelee kertoessaan Gabea. Tarinan kuluessa käy selväksi, että hän kertoo tarinaa, heidän tarinaansa omasta näkökulmastaan Gabelle jossakin loppupisteessä, johon kirja päättyy. Tietyssä mielessä se luo kirjaan sopivan jännitysmomentin, ja tunteen siitä, että tarinassa ollaan menossa jotakin kohti, jotakin kliimaksia, jossa tämä epätyydyttävä rakkaustarina saa lopulta päätöksensä. Toisaalta ei ole kauhean vaikea arvata, minkä tyyppinen dramaattinen käänne on luvassa.

En pitänyt kirjasta kovin paljoa. Valitettavasti suurelta osin siihen vaikutti (monin) paikoin kömpelö käännös. En saanut käsiini alkuperäistä englanninkielistä versiota, jotta olisin voinut verrata, mutta monet sanavalinnat tuntuivat teennäisiltä.  Tai siis, harvempi varmaan kuvailee menevänsä maanalaisella töihin. Itse en koskaan ole kuullut puhuttavan myöskään tarkistusluettelosta – yhteydessä, jossa tehdään listaa ihannetyttöystävän ominaisuuksista. Voisin veikata alkuperäisen sanan olleen check list.

Eli ehkä kielen herkkyys olisi tehnyt helpommaksi samaistua Lucyyn ja hänen kivuliaisiin tunteisiinsa ja päästä paremmin mukaan tähän rakkaustarinan raastavuuteen. Nyt koko juttu jätti jotenkin kylmäksi.

Tai sitten olen itse vain liian kyyninen. Vuoden mittainen suhdehan on pelkkää alkuhuumaa: siinä ei ala vielä toisen nenänkaivuu ärsyttää. Ilmankos se sitten saavuttaa jotkin maagiset mittasuhteet siinä, kuinka ihmeellistä kaikki oli ja kuinka täydellistä kaikki olisi ollut sen toisen kanssa.

Yksi asia, johon myös kiinnitin huomiota, vaikka se ei sinänsä suoraan liitykään itse tarinaan, oli henkilöhahmojen hyväosaisuus, joka oli koko ajan taustalla jotenkin itsestäänselvyytenä. Oli käyty huippuyliopistot ja Lucykin sai heti valmistumisen jälkeen suoraan unelmatyöhön johtavan työpaikan. Työuralla ja unelmilla oli iso merkitys kirjassa, ja siihen nähden täytyy sanoa, että Lucyn unelmatyö lastenohjelmien tuottajana tuntui vähän hatusta vedetyltä. Tämän lisäksi kaikki olivat tietenkin tosi hyviä työssään: Lucy eteni koko ajan, Darren, jonka kanssa Lucy lopulta meni naimisiin, solmi isoja ja rahakkaita diilejä töissään ja Gabesta tuli tunnettu ja tunnustettu valokuvaaja. Oli iso asunto Brooklynissä ja lomatalo. Kaksi lasta ja koira. Ja ilmeisesti myös täydellinen ulkonäkö, koska kukaan, joka kärsii minkäänlaisista vartalokomplekseista, ei vain kasuaalisti mainitse pukeutuneensa sortseihin ja bikineihin sinä päivänä, kun tapasi tulevan aviomiehensä. Gabellä sentään oli jotain perhetraumoja menneisyydessään, mutta muuten kaikki oli kovin siloista. Sitä suurta ja traagista rakkaustarinaa lukuun ottamatta.

En oikeastaan täysin tavoita sitä, miksi kirja ärsytti minua niin paljon. Yksi konkreettinen syy oli tietysti käännöksen oletettu heikkous (tai sitten alkutekstikin oli huonoa, en tiedä). Ehkä toinen syy oli se, kuten eräs toinen kirjan lukenut luonnehti – hän sanoi, ettei pitänyt päähenkilöstä, Lucystä, että tämä ei tehnyt mitään, märehti vain.

Lopulta jos miettii, kirjassa ei tapahtunut kauheasti mitään: Yksi tyttö ja poika rakastuvat, eroavat koska poika lähtee ulkomaille. Lucy haikailee Gaben perään, kuitenkin rakastuu Darreniin ja perustaa perheen tämän kanssa. Välillä ajattelee enemmän ja vähemmän Gabea. Kyttää tätä Facebookissa. (Hauska piirre muuten tuo, että Facebookin vaikutus ihmisten ihmissuhteisiin alkaa näkyä kirjoissakin!) Sitten lopulta kuvittelee Darrenin pettävän ja päätyy sänkyyn vielä kerran Gaben kanssa, joka on vaan niin ihmeellinen. (Siksikö että on puoliksi vain haavekuva?) Ja sitten Gabelle käy huonosti. Ja Lucy on raskaana.

Loppu olisi muuten ollutkin ehkä ihan tehokas ja hyvä ilman sitä viimeiseksi ympättyä kirjettä syntymättömälle pojalle. Tuntuu siltä, niin kuin kirjoittajakin olisi tajunnut, että toiseksi viimeinen luku on tosi hyvä lopetus, mutta kun olisinvielä halunnut kertoa tämän ja tämän, ja sitten päätyy vielä laittamaan viimeiseksi luvuksi ylimääräisen lisäkkeen.

Plääh. Eräs ihminen, jolle haukuin kirjaa, kysyi minulta, että tykkäänkö yleensä tällaisista rakkaustarinoista. Tajusin, etten osaa vastata. En ehkä yleensä lue rakkaustarinoita. Ehkä en pidä? Toisaalta esimerkiksi Pienessä elämässä Juden ja Williamin välinen rakkaus (OHO SORI SPOILERI) oli koskettavampi. Kenties realistisuudessaan? Vaikka kai Lucyn suhteet Darreniin ja Gabeenkin olivat tietyssä mielessä realistisia. Ihmisille vaan tulee erilaisia suhteita elämänsä aikana. Toisaalta tuntuu vähän surulliselta, että elämässä niin suuren merkityksen saa se yksi, joka kesti niin vähän aikaa, ja sitten siitä ei osaa koskaan päästää irti. Pakkomielteinen rakkaus on kaunista vain kirjoissa. Tosielämässä se on vain vähän surullista.