Takatalvea odotellessa: taianomainen Lumilapsi

Koska vappunahan perinteisesti sataa lunta, on hyvä palata vähän talvisempiin juttuihin hetkeksi. Alkuvuodesta luin alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteoksen Lumilapsi (2012, suomennos 2013 Marja Helanen, Bazar).

Olen ostanut kirjan jo joskus pari vuotta sitten, kun pokkari sattui silmiini jossain ja vaikutti kiehtovalta, mutta se(kin) on jäänyt kirjahyllyyn odottamaan lukemista. Osittain siskon suosituksesta kirja pääsi nyt vihdoin tositoimiin.

Päähenkilöt ovat Mabel ja Jack, vanheneva pariskunta, joka on paennut lapsettomuutensa aiheuttamaa surua lähtemällä uudisraivaajiksi Alaskaan. Alaska on kova ympäristö, eikä elämä suju ihan kuten Mabel oli mielikuvissaan ajatellut. Mabel nököttää mökissä yksin, ja Jack raataa pelloilla ja yrittää saada tilan tuottavaksi.

Yhtenä iltana ensilumen sataessa pariskunnassa herää toivo ja rakkaus, ja siinä huumassa he tekevät takapihalle lumesta pienen lapsen. Mabel pukee sille huivinsa ja punaiset lapasensa. Aamulla lapsi on poissa. Poissa on myös Mabelin huivi ja hansikkaat ja maassa on pienet jalanjäljet.

Pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö, Faina, johon Mabel ja Jack tutustuvat vähitellen. Tyttö käy heidän luonaan vierailemassa mutta ei suostu asumaan heidän kanssaan. Hän ei myöskään näyttäydy kenellekään muulle kuin Mabelille ja Jackille.

Mabel ja Jack kiintyvät tyttöön kuin lapseen, jota he eivät koskaan saaneet.

Kirja on todella kaunis ja tunnelmallinen. Se kuvaa vivahteikkaasti Alaskan luontoa. Toisaalta myös Mabel ja Jack ovat henkilöhahmoina onnistuneita: kokonaisia, rakkauksineen ja vajavaisuuksineen. Mabel ei pääse yli surustaan, jonka lapsen menettäminen vuosia sitten on aiheuttanut, eikä Jack aina osaa suhtautua Mabelin suruun. Myös heidän elämäänsä yllättäen ilmestyvä Faina-tyttö aiheuttaa omat jännitteensä heidän suhteeseensa.

Kirjan suurin ansio on ehkä kuitenkin se, miten se leikittelee toden ja kuvitelman suhteella. Onko Faina todellinen lihaa ja verta oleva lapsi vai lumesta syntynyt keiju? Vai kokonaan yksinäisyydestä ja lapsenkaipuusta kärsivän vanhan pariskunnan mielikuvituksen tuotetta? Mysteeri säilyy pitkään, eikä oikeastaan täysin katoa missään vaiheessa. Varmaa on vain, että Faina on totta Mabelin ja Jackin elämässä, tuo siihen sisältöä ja muuttaa monia asioita.

Kaikkeen liittyy tietysti paljon muitakin tapahtumia ja myös henkilöitä: Jackin ja Mabelin naapurit George ja Esther, heidän poikansa Garrett; ikävä karhun aiheuttama onnettomuus pelloilla; vanha venäläinen satu.

Haikea ja kaunis kokonaisuus. Sen loppukin on samaan aikaan onnellinen ja surullinen.

Hyllyssä odottaa Iveyn seuraavakin teos, niin ikään Alaskaan sijoittuva Maailman kirkkaalle laidalle. Saa nähdä koska se ehtii lukuvuoroon ja onko se yhtä taianomainen.

Kurkistus Indonesiaan: Eka Kurniawanin Kauneus on kirous

Indonesialaisen Eka Kurniawanin Kauneus on kirous oli yksi viime vuoden jännimpiä lukukokemuksia. Ei siis sillä tavalla mysteerijännä, vaan sillä tavalla, että se oli melko erilainen kirja. Kumma kun en ole muistanut kirjoittaa tästä aiemmin, se oli kuitenkin muistettavimpia lukukokemuksia viime vuodelta.

Käsittääkseni Eka Kurniawan on lähestulkoon ainoa indonesialainen kirjailija, jonka tuotantoa on länsimaissa käännetty. Kauneus on kirous on ilmestynyt indonesiassa jo vuonna 2002 mutta englanniksi vasta 2016 ja suomeksi tosiaan viime vuonna Gummeruksen kustantamana. Suomenkielinen käännös on Jaana Kapari-Jatan taattua laatua.

Teos ei ehkä ole helposti kuvailtava tai välttämättä kaikille helposti lähestyttävä. Myönnän, että se oli omallakin yöpöydälläni aika pitkään. Vaikka teksti sinänsä ja tarina oli vetävä, ei se silti ollut sellaista parissa illassa hotkaistavaa dekkarihuttua vaan itse ainakin luin sitä mieluummin vain muutaman luvun kerrallaan. 

Kirja alkaa, kun prostituoitu Dewi Auy nousee haudastaan. 21 vuotta aiemmin hän oli päättänyt kuolla synnytettyään taas yhden tyttären. Näkemättä tytärtään Dewi Auy antaa hänelle nimen Kauneus, sillä hän on varma, että tyttö on yhtä kaunis kuin hänen kolme edellistäkin tytärtään, joiden (rakkaus)elämät ovat saaneet paikoin traagisiakin piirteitä. Vasta haudasta noustuaan hän saa tietää, että hänen neljäs tyttärensä on ruma kuin hirviö. Siinäpä ironiaa. Ja on sillä toki muutakin merkitystä, mutta en viitsi spoilata, tällä kertaa.

Lähtöasetelmasta siirrytään ajassa taaksepäin, Dewi Auyn nuoruuteen. Samalla tulee käsiteltyä hänen sukunsa historia. En viitsi tässä alkaa selittää juonikuviota, mutta siihen kuuluu mm. himokas siirtomaaherra, jalkavaimoja, nuoripari joka ei saa toisiaan ja toinen nuoripari, jonka rakkaus on kiellettyä. Lopputulemana on vauvana isovanhempiensa kynnykselle jätetty Dewi Auy, osittain hollantilainen ja osittain indonesialainen.

Dewi Auy on omalaatuinen ja vahvatahtoinen nainen jo nuorena. Hänen elämänsä vanhempiensa kodissa keskeytyy, kun toisen maailmansodan aikana japanilaiset valloittavat indonesian. Dewi Auy hollantilaistaustaisena viedään vankilaan. Myöhemmin vankilassa kootaan yhteen kaikki nuoret naiset ja heidät viedään kaupunkiin perustettuun bordelliin. Dewi Auy ottaa tilanteen vastaan tyynellä rohkeudellaan:

”Eikö sinun mielestäsi ole tekeillä jotain omituista? Etkö sinä ole ollenkaan huolissasi?”   

”Huoli syntyy tietämättömyydestä”, Dewi Auy sanoi. 

”Sinäkö siis tiedät, mitä meille tapahtuu?” Ola kysyi. 

”Tiedän”, hän vastasi, ”meistä tehdään prostituoituja.” 

Kaikki olivat tienneet sen, mutta vain Dewi Auy rohkeni sanoa sen ääneen.

Sota päättyy aikanaan ja japanilaiset lähtevät, mutta Dewi Auy jatkaa uraansa prostituoituna, osittain koska hänen ennen vankeuttaan piilottama aarteensa on hävinnyt, ja hän jää velkaa huoratalon madamelle, Mama Kalongille, ostaessaan vanhempiensa talon takaisin. Dewi Auysta tulee Halimundan kuuluisin, kaunein ja himotuin prostituoitu.

Dewi Auy synnyttää kolme kaunista tytärtä, Alamandan, Adindan ja Maya Dewin. Varttuessaan he ovat yhtä lailla kuin äitinsä miesten mielenkiinnon kohteena. Tarinaan liittyy niin soturi, joka etsii myyttistä prinsessaa Rengganis Kaunista, vanha sissipäällikkö ja eräs kommunistiksi ryhtyvä nuori mies. Raiskauksia ja rakastettuja, jotka eivät koskaan saa toisiaan. Raskausvatsoja, jotka paljastuvat tyhjiksi. Miesten välistä uhittelua ja eriskummallista ystävyyttä. 

     

Samalla kun kuvataan Dewi Auyn ja hänen tyttäriensä, sekä lopulta hänen tyttäriensä lasten, vaiheita, tulee kuvatuksi myös Indonesian lähihistoria. Esille tulivatkin jo Hollannin siirtomaavalta ja japanilaisten hyökkäys toisessa maailmansodassa. Myöskin sodan jälkeiseen aikaan liittyvät sisäiset levottomuudet ja muun muassa kommunismin nousu, veriset taistelut maan etsiessä itseään käydään läpi. Kirjan erikoispiirre kuitenkin on, että tähän asiapohjaiseen lähihistoriaan sekoitetaan luontevasti kansanperinteet, myytit ja legendat. Yliluonnollinen elää luontevasti normaalielämän mukana. Dewi Auyn isoäiti hyppää vuoren laelta ja lentää pois. Prinsessa Rengganis Kaunis nai koiran. Kylän haudankaivaja puhuu myös kuolleiden kanssa. Kuolleiden tovereiden aaveet tulevat kylään. Ja tietenkin paljon muuta. Niin ja tietysti Dewi Auy itsee nousee haudasta, päätettyään itse kuolla 21 vuotta aiemmin.

Mainitsemisen arvoinen asia on myös kirjan kerrontatyyli. Kuvaus on suoraa ja häpeilemätöntä, paikoin jopa groteskia. Korulauseita on turha etsiä. Mutta juuri se oli minusta osatekijä siinä, mikä teki kirjasta niin virkistävästi kiinnostavan. Toisaalta voin kuvitella, että joillekin se saattaa olla enemmän luotaantyöntävää. Tyyliä parhaiten kuvaa ehkä pieni esimerkki:

”Neljä kaunista tyttöä”, Dewi Auy sanoi hirvittävän harmistuneeseen sävyyn. ”Minun kannattaisi avata oma huoratalo. Kerropa, miten kaunis tämänkertainen on.” 

Tiukasti kapaloitu vauva alkoi rimpuilla ja parkua kätilön sylissä. Muuan nainen kävi monta kertaa huoneessa, vei likaiset ja veriset kankaat pois, samoin istukan, eikä kätilö vastannut hetkeen, koska ei voinut millään sanoa, että paskaläjältä näyttävä vauva olisi ollut kaunis.

Myös esimerkiksi seksiä kuvataan varsin suorasukaisin sanankääntein.

Teoksen päähenkilöt ovat käytännössä naisia, Dewi Auy ja hänen tyttärensä. He ovat vahvoja naisia, jotka tietävät mitä haluavat, ja ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen. Se ei kuitenkaan riitä: miesten maailmassa he ovat väkivallan ja seksuaalisen himon kohteita. Siksipä Dewi Auykin toivoi, että ei enää joutuisi synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan ”jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”. Ehkä tämä naisten kamppailu alisteista asemaansa vastaan kuvastaa myös Indonesiaa maana, sen kamppailua omia alistajiaan vastaan.  

En voi väittää, että olisin aiemmin tiennyt Indonesiasta juuri mitään, enkä voi varsinaisesti väittää, että edelleenkään tietäisin, mutta kirja joka tapauksessa on sekä kirjallisesti että kulttuurisesti kiinnostava ja taitava kokonaisuus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Se tiivistää parhaiten itse itsensä esipuheessaan:

Ennen laulettiin, että mille vain Indonesian saarelle voi heittää mitä vain, ja siitä kasvaa puu täynnä kukkia ja hedelmiä. Sitten tulivat hollantilaiset ja elivät täällä satoja vuosia sotilaineen, rahoineen ja varsinkin ahneuksineen.  –  – Siitä käyn-nistyi kaikki, myös kamppailu itsenäisyyden puolesta. Pääsimme hollantilaisista vihdoin eroon japanilaisten avulla, mutta olomme eivät kohentuneet. Japanilaiset lähettivät miehiämme sotimaan ja työleireille ja naisiamme bordelleihin. Tässä vaiheessa, siirtomaa-ajan lopuilla ja keskellä toista maailmansotaa (miksi me edes sanomme sitä toiseksi, kun emme nähneet ensimmäistä?), alkaa Dewi Auyn tarina. Hän eli näillä saarilla silloin kun ne vihdoin vapautuivat ja annoimme saarillemme ja merellemme uuden nimen Indonesia ihan vain jotta tietäisimme, että mekin saimme nyt olla ahneita. Vallankumoussodan jälkeen aloimme taistella toisiamme vastaan. Kommunistit, nationalistit, islamistit, jopa roistot, yrittivät valloittaa kaiken itselleen, kansamme nimeen. Kunnes vuonna 1966 valtaan astui vahva kenraali, joka lähetti monet taistelijoista toiseen maailmaan, aaveiksi. Dewi Auy näki taas miten julma ihminen voi olla, kun kadut muuttuivat verisiksi joiksi ja joet joukkohaudoiksi. Tämä on meidän maamme tarina. Kummitustarina.

Pitkästä aikaa scifiä: Lars Wilderängin Tähtikirkas

Jospa nyt sitten vaihteeksi viimeisimmästä lukemastani kirjasta. Kunnian saa kappas, taas ruotsalaisen, Lars Wilderängin Tähtikirkas (Stjärnklart 2014), Jalava 2017. Kirja aloittaa Tähtitrilogia-nimisen scifitrilogian. Rupesin miettimään, että mikä oikeastaan on scifin määritelmä, koska itse en kokenut, että teoksessa olisi juurikaan scifiä – itse mielsin sen ennemmin dystopiaksi. Toki ne eivät sulje toisiaan pois. 

Näköjään Wikipedian yhden lauseen määritelmä scifistä kuuluu: scifi "on yleisnimitys tarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisiin." Hmm tuo voi tarkoittaa melkein mitä vaan, mutta juu, eiköhän Tähtikirkas mene kategoriaan. Lyhyesti sanottuna kirjan idea on, että pikkuhiljaa kaikki elektroniikka lakkaa toimimasta: puhelimet, tietokoneet, autot.. Ennen pitkää myös sähköt menevät lopullisesti ja yhteiskunnan rakenteet alkavat romahtaa. Viranomaiset eivät pysty tekemään mitään, jätehuolto pettää, sairaalat eivät toimi. Kirjassa seurataan, miten erilaiset ihmiset selviävät romahduksen sattuessa. Eli toisin kuin monessa scifissä, ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole mitään tulevaisuuden teknologiaa vaan päinvastoin.

En ole oikein varma, mitä olisin kirjasta mieltä. Kuvaus ja lähtöasetelma tuntui kutkuttavalta: Mitä tapahtuu kun yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa luhistua? Kun mikään ei enää toimikaan odottamallamme tavalla. Jotenkin teos ei kuitenkaan ihan täyttänyt odotuksiani. Luin sitä varmaan kuukauden, mikä jo kertoo siitä, ettei se oikein tempaissut mukaansa.

Tähtikirkkaassa seurataan siis useamman henkilön näkökulmasta samaa tapahtumasarjaa. He asuvat eri kaupungeissa, tekevät eri töitä, heillä on erilainen sosiaalinen asema. Osaa heistä seurataan alusta loppuun, joistakin on vain yksi luku. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat mm. Filip Stenvik, tukholmalainen kahvilatyöntekijä, joka harrastaa preppausta eli poikkeusoloihin valmistautumista; Magnus Svensson, tavallinen perheenisä Göteborgin lähistöltä; Anna Ljungberg, tutkija yliopistollisessa sairaalassa, mätä göteborgilainen poliisi Peter Ragnhell sekä armeijan leivissä oleva majuri Gustaf Silverbane.

Pahoittelen, jos jotkin asuinpaikat menivät väärin. Kirja on tulvillaan paikalliskuvausta Ruotsista, paikannimiä, katujen nimiä, reittien kuvausta. Niistä en oikein saanut otetta kun en tunne Ruotsin maantietoa erityisen hyvin enkä viitsinyt nähdä vaivaa selvittääkseni.

Osittain varmaan juuri henkilöpaljouden takia kirja käynnistyi mielestäni vähän turhan hitaasti. Tavoitteena on tietysti ollut kuvata kuinka pikkuhiljaa ongelmat alkavat levitä ja miten ihmiset reagoivat siihen, missä vaiheessa he ymmärtävät, että jotain on isosti vialla. Näin ollen kaikki samat vaiheet käydään kaikkien henkilöhahmojen kautta: puhelin hajoaa mystisesti, auto jättää tielle, sähköt menevät poikki, bussi/juna ei tulekaan. Itselläni kesti noin kaksi lukua tajuta, että syypää on kaikista elektronisista laitteista lähtevä pöly ja vähän vähempikin johdattelu olisi riittänyt.

Kirja oli siis lievästi tylsä, lievästi kökkö ja lievästi ahdistava. En kokenut ketään kirjan henkilöistä erityisen miellyttävänä tai samaistuttavana, mikä vaikuttaa tietysti myös siihen, että kirja jätti välinpitämättömäksi. Olen myös hieman pettynyt siihen, että kun kaaokseen aletaan saada järjestystä, niin ei keksitä muuta kuin keskiaikaiseen yhteiskuntamalliin palaaminen, maakäräjineen kaikkineen.

Ehkäpä tuo ”lievästi ahdistava” oli kirjan suurin ansio. Väkisinkin noin omamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisen kuvaaminen saa ajattelemaan, miten itse pärjäisin, jos jotain tuollaista tapahtuisi. Luultavasti en kovin hyvin. Selviäisin parhaiten, jos pääsisin ajoissa lähtemään vanhempien luo maalle. Ahdistavaa oli myös se, kuinka petoja ihmisistä heti kohta tuli: he alkoivat mellakoimaan ja ryöstelemään ja jopa tappamaan toisiaan. Niinkö vähässä meidänkin empatiamme on?

Ajattelemisen arvoinen pointti on myös se, että onko tosiaan niin, että kaikesta siitä teknologiasta, jota ihmiset ovat saaneet aikaan, elektroniikan pettämisen jälkeen toimintakykyisiksi jäävät ainoastaan aseet? Ja mekaaniset kellot, mutta niitä ei tuossa kirjassa tuntunut kellään olevan.

Täytyy sanoa, että kun seuraava osa julkaistaan, harkitsen tarkkaan viitsinkö käyttää aikaani siihen. Vaikka kirjan loppuun oli kyllä lisätty yksi ovela twisti, joten ehkä seuraavassa osassa olisikin jotain jännempää luvassa.

Saa nähdä toimiiko klassikko dystopioiden joukossa, Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale paremmin. Se on seuraavien joukossa lukulistallani. Sitä ennen kuitenkin käsittelyyn pääsevät luultavasti Max Porterin Grief is the Thing with Feathers ja Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

P.S. Mun blogi on myös instassa nykyään!

Vangitseva dekkari jälleen kerran Ruotsista: Arne Dahlin Rajamaat

Oho hups kuinka tässä nyt on mennytkään näin pitkään edellisestä postauksesta. Ja edellisenkin vuoden kirjoja on vielä käsittelemättä vaikka on kohta jo maaliskuun loppu. No, tuleepahan samalla vähän muistiharjoituksia. Yksi kirja viime syksyltä nimittäin, joka piti mainitsemani, on Arne Dahlin Rajamaat. 

Arne Dahlin aikaisemmat kirjat (nk. A-sarja) eivät ole minulle tuttuja, ja niistä tehdyn tv-sarjankin katsominen on jäänyt aikomisen asteelle. 2017 suomeksi julkaistu Rajamaat (Into Kustannus, Utmarker 2016) aloittaa kuitenkin uuden sarjan, joten siihen oli helppo tarttua vaikka kirjailijan muu tuotanto ei ollutkaan ennestään tuttua. 

Seuraava kuvaus sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. 

Ensimmäinen päähenkilö on tukholmalainen poliisi Sam Berger. Hän tutkii kolme viikkoa kadoksissa olleen teinitytön, Ellen Savingerin, kohtaloa. Berger ainoana näkee rikoksen yhteyden aikaisempiin teinityttöjen katoamistapauksiin ja esimiehensä kielloista välittämättä hän tutkii juttua sarjamurhana. Berger on pikkutarkka ja tietenkin työhönsä pakkomielteisesti suhtautuva mies. Molemmat piirteet yhdistyvät hänen mielenkiinnossaan kelloihin. Tällä mielenkiinnolla on lopulta yllättävät yhtymäkohdat käsiteltävän olevaan rikokseen. Bergerin henkiseen hyvin (tai pikemminkin pahoin) -vointiin vaikuttaa myös olennaisesti hänen melko vastikään rikkoutunut perheensä ja lapsien menettäminen. 

Tyttöjen katoamisia tutkiessaan Berger löytää naisen, joka näyttää olevan tekemisissä kaikkien tapausten kanssa. Tiivistunnelmaisten kuulustelujen jälkeen roolit vaihtuvat ja nainen paljastuu peitetehtävissä toimivaksi poliisiksi, Molly Blomiksi. 

Erinäisten vaiheiden myötä Blom ja Berger lyöttäytyvät yhteen ja alkavat omin päin tutkia rikoksia, joilla osoittautuu olevan erikoinen kytkös heidän kummankin menneisyyteen, ja erityisesti yhteen henkilöön. Juonikuvioon liittyy monta läheltä-piti-tilannetta kumpaankin suuntaan, mutta lopulta onneksi kaksikko päihittää rikollisen oveluudessa. Jotenkin aina kaipaan dekkareilta tai vaikka toimintaelokuvilta sankaria, joka vain on varautunut kaikkiin juoniin, mitä pahis saattaa keksiä ja tekee näin pahiksen aikeet tyhjiksi. 

En ole viime vuosina lukenut kovin paljon dekkareita, mutta minusta Rajamaat oli jotenkin tyylillisesti virkistävän erilainen. Siis ihan kirjoitustyylinsä kannalta – (muistaakseni) tyyli on jotenkin ehkä kuvailevampi tai synkempi kuin ruotsidekkareissa yleensä. Toki päähenkilöistä löytyy siinäkin kliseitä (kuten se perhe-elämänsä sössinnyt keski-ikäinen työnarkomaanimies), mutta toisaalta kirjassa on jonkinlaista mukavaa särmää. Tarina oli sopivasti koukuttava – niin kuin nyt dekkarit yleensä ovat – ja henkilöhahmoissa vetoa. 

Omintakeista kirjalle on nimenomaan päähenkilön psyyken hajoilu: Berger ajautuu, kuten tyylikkäästi takakannessakin sanotaan, jahtaajasta jahdatuksi. Samalla hän joutuu kyseenalaistamaan itseään ja toisaalta kohtaamaan menneisyydestään jotain, jonka olemassaolon on halunnut kieltää ja unohtaa, eikä jälki todellakaan ole nättiä. Rajamaille mennään siis, psyykkisessä mielessä ainakin.

Jännittävää on myös se, että tällaiset etsiväpäähenkilön omaan elämään liittyvät keissit käsittääkseni harvemmin tulevat sarjan alussa, siis tällaiset, joihin liittyy jokin oma vaiettu menneisyys ja jonka selvittämiseksi päähenkilö on valmis uhraamaan oman uransa. Vertailukohtana toimii esimerkiksi tuo Galbraithin Cormoran Strike -sarja, jossa Cormoranin, ja oikeastaan Robinin myös, menneisyys alkaa kummitella vasta kolmannessa osassa. 

Erikoista on myös se, että kerrankin itsepäisen poliisin vaiston perässä kulkeminen ja sääntöjen rikkominen johtavat seuraamuksiin: Vaikka rikos selviää, päähenkilöt eivät selviä siitä puhtain paperein vaan todellakin saavat heittää hyvästit virkamiesurilleen. Jännittävää nähdä miten jatko rakentuu. Tai kenties tämä onkin vaan pohjustus varsinaisen sarjan alkamiselle? Muistaakseni kirjassa vihjailtiin siihen, että Berger ja Blom perustaisivat etsivätoimiston. Siinä vasta kliseiden äärelle päästäänkin. Joka tapauksessa, luen kyllä mieluusti sarjan seuraavankin osan. 

Nyt kun muistia vähän vielä virkistelin, niin kirjahan päättyi vielä erittäin ovelaan koukkuun! Vielä yksi murha ja vihjaus siihen, että jatkoa seuraa.

Olkoon tämä postaus myös muistutuksena siitä, että kirjoista tosiaan kannattaisi kirjoittaa heti kun ne on lukenut eikä vasta puolen vuoden päästä. No, tämä ja luultavasti vielä aika moni muukin, sillä parista viime vuonna lukemastani kirjasta haluaisin edelleen kirjoittaa. 

La La Land ja uran ja rakkauden välinen ristiriita

Koska minulla on muutenkin tapana seurata kaikkia ilmiöitä ja trendijuttuja ”vähän” jälkijunassa, ajattelin, että nyt olisi kulunut riittävä aika siitä, kun ko. elokuva oli pinnalla, ja katsoin joku aika sitten La La Landin. Elokuva sinänsä oli hämmentävän hurmaava, vaikka siinä oli kaikki ainekset olla myös tosi korni.

No, aloin kuitenkin miettiä tätä teemaa. Elokuvasta tuli minulle mieleen juuri äsken parjaamani kirja Valo jonka kadotimme. Miksi? Koska molemmissa pääasiallinen sanoma on, että rakkaus (sellainen suuri ja intohimoinen) ja ura, tai oikeastaan unelmien toteuttaminen, ovat ristiriidassa keskenään – molempia ei voi saada. Joko sinun on uhrattava urasi rakkauden edestä, tai sitten jätettävä rakkaasi ja seurattava unelmiasi. Jostain syystä molemmat ei onnistu. Ei ainakaan jos molemmilla on unelmia. Ja ilmeisesti sitä suurta rakkautta voi esiintyä vain sellaisten ihmisten välillä, joilla on suuria unelmia ja kunnianhimoa. 

Niin ja näissä tarinoissa poikkeuksetta työ voittaa rakkauden.

Mistä se kertoo? Että työ on tärkeämpää kuin toinen ihminen? Että toiselle ihmisille ei voi antaa vastuuta onnellisuudestaan? Näissä tarinoissa tietysti kaikki saavuttavat ne unelmansa työn saralla. Entäs sitten ne tarinat, joissa uhrataan kaikki unelman takia, mutta ei saavutetakaan mitään ja jäädään ilman uraa ja rakkautta? Niitä ei kerrota.

P.S. Kaunein kohtaus elokuvassa oli ehkä se, missä Sebastian kävelee laiturilla iltaruskon aikaan ja hyräilee sitä ”city of stars” -laulua.

Vuoden raastavin rakkaustarina – tai sitten ei

Ensimmäisiä lukemiani kirjoja tämän vuoden puolelta oli Jill Santopolon Valo jonka kadotimme (Otava 2018, suomentanut Inka Parpola). Sitä on ylistetty koskettavaksi ja pysäyttäväksi rakkauskertomukseksi. Seuraava juonikuvaus sisältää ehkä vähän spoilereita.

Päähenkilö on New Yorkissa asuva Lucy. Tarina saa alkunsa New Yorkin syyskuun 2001 terrori-iskun päivänä. Lucy on opiskelija ja Shakespeare-luennolla, kun he kuulevat lentokoneiden törmänneen kaksoistorneihin. Samalla luennolla on Gabriel, Gabe, jonka kanssa Lucy lähtee luennon jälkeen katsomaan asuntolan katolta taivaanrannassa häämöttävää hävitystä. Lucy ja Gabe tuntevat yhteyden välillään ja jakavat kiihkeän hetken. Vielä samana päivänä Gabe kuitenkin palaa yhteen edellisen tyttöystävänsä kanssa, ja heidän tiensä erkanevat ennen kuin suhde ehti edes alkaa.

Pari vuotta myöhemmin Lucy ja Gabe tapaavat kuitenkin taas sattumalta ja heidän välilleen syntyy kiihkeä rakkaussuhde. Tällä kertaa suhde kestää noin vuoden, minkä jälkeen Lucy jää yksin New Yorkiin sydän särkyneenä. Kirja tämän jälkeen perustuu siis siihen, että Lucy elää elämäänsä eteenpäin unohtamatta kuitenkaan koskaan suurta rakkauttaan Gabeen ja että hän alituisesti reflektoi sitä. Lucy tapaa pian Darrenin, jonka kanssa hän menee naimisiin ja perustaa perheen. Gabe puolestaan tekee maailmalla uraa valokuvaajana ja he pitävät toisiinsa yhteyttä silloin tällöin.

Lucy on kirjan kertoja ja hän puhuttelee kertoessaan Gabea. Tarinan kuluessa käy selväksi, että hän kertoo tarinaa, heidän tarinaansa omasta näkökulmastaan Gabelle jossakin loppupisteessä, johon kirja päättyy. Tietyssä mielessä se luo kirjaan sopivan jännitysmomentin, ja tunteen siitä, että tarinassa ollaan menossa jotakin kohti, jotakin kliimaksia, jossa tämä epätyydyttävä rakkaustarina saa lopulta päätöksensä. Toisaalta ei ole kauhean vaikea arvata, minkä tyyppinen dramaattinen käänne on luvassa.

En pitänyt kirjasta kovin paljoa. Valitettavasti suurelta osin siihen vaikutti (monin) paikoin kömpelö käännös. En saanut käsiini alkuperäistä englanninkielistä versiota, jotta olisin voinut verrata, mutta monet sanavalinnat tuntuivat teennäisiltä.  Tai siis, harvempi varmaan kuvailee menevänsä maanalaisella töihin. Itse en koskaan ole kuullut puhuttavan myöskään tarkistusluettelosta – yhteydessä, jossa tehdään listaa ihannetyttöystävän ominaisuuksista. Voisin veikata alkuperäisen sanan olleen check list.

Eli ehkä kielen herkkyys olisi tehnyt helpommaksi samaistua Lucyyn ja hänen kivuliaisiin tunteisiinsa ja päästä paremmin mukaan tähän rakkaustarinan raastavuuteen. Nyt koko juttu jätti jotenkin kylmäksi.

Tai sitten olen itse vain liian kyyninen. Vuoden mittainen suhdehan on pelkkää alkuhuumaa: siinä ei ala vielä toisen nenänkaivuu ärsyttää. Ilmankos se sitten saavuttaa jotkin maagiset mittasuhteet siinä, kuinka ihmeellistä kaikki oli ja kuinka täydellistä kaikki olisi ollut sen toisen kanssa.

Yksi asia, johon myös kiinnitin huomiota, vaikka se ei sinänsä suoraan liitykään itse tarinaan, oli henkilöhahmojen hyväosaisuus, joka oli koko ajan taustalla jotenkin itsestäänselvyytenä. Oli käyty huippuyliopistot ja Lucykin sai heti valmistumisen jälkeen suoraan unelmatyöhön johtavan työpaikan. Työuralla ja unelmilla oli iso merkitys kirjassa, ja siihen nähden täytyy sanoa, että Lucyn unelmatyö lastenohjelmien tuottajana tuntui vähän hatusta vedetyltä. Tämän lisäksi kaikki olivat tietenkin tosi hyviä työssään: Lucy eteni koko ajan, Darren, jonka kanssa Lucy lopulta meni naimisiin, solmi isoja ja rahakkaita diilejä töissään ja Gabesta tuli tunnettu ja tunnustettu valokuvaaja. Oli iso asunto Brooklynissä ja lomatalo. Kaksi lasta ja koira. Ja ilmeisesti myös täydellinen ulkonäkö, koska kukaan, joka kärsii minkäänlaisista vartalokomplekseista, ei vain kasuaalisti mainitse pukeutuneensa sortseihin ja bikineihin sinä päivänä, kun tapasi tulevan aviomiehensä. Gabellä sentään oli jotain perhetraumoja menneisyydessään, mutta muuten kaikki oli kovin siloista. Sitä suurta ja traagista rakkaustarinaa lukuun ottamatta.

En oikeastaan täysin tavoita sitä, miksi kirja ärsytti minua niin paljon. Yksi konkreettinen syy oli tietysti käännöksen oletettu heikkous (tai sitten alkutekstikin oli huonoa, en tiedä). Ehkä toinen syy oli se, kuten eräs toinen kirjan lukenut luonnehti – hän sanoi, ettei pitänyt päähenkilöstä, Lucystä, että tämä ei tehnyt mitään, märehti vain.

Lopulta jos miettii, kirjassa ei tapahtunut kauheasti mitään: Yksi tyttö ja poika rakastuvat, eroavat koska poika lähtee ulkomaille. Lucy haikailee Gaben perään, kuitenkin rakastuu Darreniin ja perustaa perheen tämän kanssa. Välillä ajattelee enemmän ja vähemmän Gabea. Kyttää tätä Facebookissa. (Hauska piirre muuten tuo, että Facebookin vaikutus ihmisten ihmissuhteisiin alkaa näkyä kirjoissakin!) Sitten lopulta kuvittelee Darrenin pettävän ja päätyy sänkyyn vielä kerran Gaben kanssa, joka on vaan niin ihmeellinen. (Siksikö että on puoliksi vain haavekuva?) Ja sitten Gabelle käy huonosti. Ja Lucy on raskaana.

Loppu olisi muuten ollutkin ehkä ihan tehokas ja hyvä ilman sitä viimeiseksi ympättyä kirjettä syntymättömälle pojalle. Tuntuu siltä, niin kuin kirjoittajakin olisi tajunnut, että toiseksi viimeinen luku on tosi hyvä lopetus, mutta kun olisinvielä halunnut kertoa tämän ja tämän, ja sitten päätyy vielä laittamaan viimeiseksi luvuksi ylimääräisen lisäkkeen.

Plääh. Eräs ihminen, jolle haukuin kirjaa, kysyi minulta, että tykkäänkö yleensä tällaisista rakkaustarinoista. Tajusin, etten osaa vastata. En ehkä yleensä lue rakkaustarinoita. Ehkä en pidä? Toisaalta esimerkiksi Pienessä elämässä Juden ja Williamin välinen rakkaus (OHO SORI SPOILERI) oli koskettavampi. Kenties realistisuudessaan? Vaikka kai Lucyn suhteet Darreniin ja Gabeenkin olivat tietyssä mielessä realistisia. Ihmisille vaan tulee erilaisia suhteita elämänsä aikana. Toisaalta tuntuu vähän surulliselta, että elämässä niin suuren merkityksen saa se yksi, joka kesti niin vähän aikaa, ja sitten siitä ei osaa koskaan päästää irti. Pakkomielteinen rakkaus on kaunista vain kirjoissa. Tosielämässä se on vain vähän surullista.

Cormoran Strike -sarja jatkuu: Silkkiäistoukka ja Pahan polku

Viime vuoden lukusaldoon kuuluivat myös Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin Cormoran Strike -sarjaa jatkavat Silkkiäistoukka (Otava 2015) ja Pahan polku (Otava 2015). Jännä muuten, että miksi sarja on nimetty Striken mukaan kun Robin on ihan yhtä paljon ellei enemmän kirjojen päähenkilö? Itse ainakin koen Robinin henkilöistä läheisemmäksi.

Silkkiäistoukan tarina lähtee liikkeelle, kun kirjailija Owen Quinen vaimo palkkaa Striken etsimään kadonnutta miestään. Paljastuu, että itseriittoinen kirjailija on murhattu raa’asti. Hän on juuri saanut valmiiksi käsikirjoituksen romaaniin, joka paljastaisi skandaaleita yhdestä jos toisestakin Lontoon kirjallisuuspiirien jäsenestä. Näistä ympyröistä myös Strike ja Robin alkavat etsiä murhaajaa.

Pahan polku tuo mysteerin astetta henkilökohtaisemmalle tasolle. Robinille lähetetään toimistolle naisen jalka. Strike päättelee nopeasti, että kyseessä voi olla vain henkilökohtainen kosto, joka on suunnattu häntä kohtaan. Poliisi ei ole vakuuttunut Striken teoriasta, ja Strike alkaa itse selvittää kuka kolmesta hänelle kaunaa kantavasta miehestä menneisyydestä on teon takana.

Galbraith eli Rowling on Harry Pottereista tuttuun tapaan taitava rakentamaan juonikuvioita ja viemään mysteerit loppuratkaisuun asti ilman että tarina lässähtää. Hän pudottelee ovelasti vihjeitä pitkin matkan vartta, mutta mysteeri ei silti ratkea liian helposti. Rowlingille ominaista on myös se, että vaikka molemmissa teoksissa tapahtuu todella raakoja ja hirvittäviäkin asioita, tyyli on kuitenkin jotenkin sillä tavalla kevyt, että ne eivät seuraa uniin.

Parasta antia koko kirjasarjassa on kuitenkin pääpari itse. Rowling on taitava henkilöhahmojen rakentaja ja on mielenkiintoista seurata, miten Cormoranin ja Robinin välinen suhde kehittyy. Molemmat ovat henkilöhahmoina kiinnostavia: he eivät ole liian siloisia tai persoonattomia vaan tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Rowling on hyvä kuvaamaan heidän tunteitaan ja ajatuksia, jotka johtavat kulloisiinkin tekoihin. Esimerkiksi Robinissa näkyy toisaalta sekä epävarmuus ja tarve näyttää kykynsä että määrätietoisuus ja kunnianhimo. Heillä molemmilla on sekä hyvät että huonot hetkensä niin kuin ihmisillä yleensäkin.

Rowlingin dekkarit ovat mukavaa luettavaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Striken ja Robinin välinen dynamiikka kehittyy. Pahan polussa jäätiin nimittäin vaiheeseen, josta ei ehkä ihan smoothisti palata entiseen.