Juhannus

Oli juhannus ja oli mökki ja ei ollut nettiä.

Sain uudet juhannusvillasukat äidiltä. 

Potteristi dekkaristina

Matkalukemisena reissussa minulla oli matkakokoinen Robert Galbraithin Käen kutsu. Täytyy myöntää, että suurin syy ko. teoksen hankkimiseen oli nimenomaan sen hauskan pieni koko ja konsepti. Löysin sen viime kesänä Suomalaisen kirjakaupan alelaarista ja tykästyin heti kompaktiin designiin. Kyseessä on Otavan lanseeraama miki- eli minikirjaformaatti. Kirja on oikeasti taskukokoinen, mutta sen lisäksi se myös aukeaa hyvin ja pysyy auki pitämättä, eli sitä on varsin miellyttävä ja helppo lukea.

Toinen syy kirjan nappaamiseen mukaan oli sen tekijä. Takakannessa jo avuliaasti paljastetaan, että Robert Galbraith on J.K. Rowlingin alias. Vanhana Potter-fanina ajattelin, että mikseipä Rowling osaisi dekkariakin kirjoittaa, kun Potteritkin ovat kuitenkin sujuvaa ja vetävää tekstiä. Lukuun kirjanen pääsi vasta nyt, sillä odotin, että lähden oikeasti matkalle, jolloin matkakokoiselle kirjallekin on käyttöä.

Lisätessäni kirjan Goodreads-profiiliini satuin näkemään joitain arvosteluja kirjasta. Se näköjään jakoi mielipiteitä: useilta se oli saanut neljä tai viisi tähteä, mutta seassa oli myös yhden tähden arvioita. Eräs yhden tähden antaja kirjoitti kirjan olevan tylsä ja ikävä ja että hän odotti vain sen loppumista.

On totta, että kirjassa ei juurikaan ole hurjia tapahtumia ja villejä juonenkäänteitä: ei ole takaa-ajoja tai tulitaisteluita ja suurta hengenvaaraa, vaan ikävästi ja tylsästi pelkkää puhetta, kuten em. arvioitsija totesi.

Voisin kuvitella, että teos antaa melko realistisen kuvan siitä, millaista yksityisetsivän työ voisi olla. Päähenkilö on yksityisetsivä Cormoran Strike, vammautunut sotaveteraani ja entinen sotilaspoliisi. Toisena päähenkilönä voisi pitää Striken sihteeriksi sattumalta päätyvää Robinia – kerronta teoksessa vaihtelee näiden kahden näkökulmien välillä.

Strike saa tehtäväkseen selvittää uudestaan mallitytön kuolemaa, jonka poliisi julisti itsemurhaksi. Selvitys tapahtuu siten, että Strike tapaa ihmisiä, jotka tunsivat uhrin tai olivat hänen läheisyydessään kuolinaikaan. Kaikki on yksinkertaisuudessaan siinä: ihmisten puheet, valokuvat, viestit ja muu jälkeenjäänyt todistusaineisto käydään yksitellen läpi, lukija saa tietää vaihe vaiheelta saman kuin Strike ja päätellä siitä, mitä on tapahtunut. Palapeli rakentuu pienin paloin ja loppuratkaisu pysyy taitavasti yllätyksenä. Sivuhuomautuksena voisin kyllä sanoa, että loppuratkaisussa oli sen verran uskomattomia piirteitä, että en kyllä olisi itse keksinyt.

Ehkä voisi sanoa, että kirjassa on vähän sellaista Christiemäistä henkeä (vaikka täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kuin ihan pari Christien kirjaa, mutta kai Poirotien katsominen telkkarista lasketaan?) – Striken etsiväntyö perustuu huolellisuuteen, tunnollisuuteen ja tarkkaan silmään. Omalla terävyydellään hän lopulta koostaa ihmisten ristiriitaisistakin lausunnoista ja eriävistä käsityksistä toisistaan oikean kuvan siitä, mitä varsinaisesti tapahtui. Teos perustuu pitkälti dialogiin ja hyvin rakenneltuihin hahmoihin.

Cormoran Strike itse on myös hahmo, jossa on särmää ja luonnetta. Hänen yksityiselämänsä on myllerryksessä samaan aikaan kun hän keskittyy selvittämään mystistä kuolintapausta. Hän ei ole täydellinen, sileä ja puhtoinen, mutta kuitenkin lukijan sympatiat asettuvat hänen puolelleen – ainakin minun. Tykkäsin kyllä hahmona myös hänen sihteeristään Robinista, ja toivonkin, että hän olisi jatkossa mukana ja isommassa roolissa. Käen kutsu nimittäin aloittaa dekkareiden sarjan Cormoran Strikesta. Sen lisäkin on ilmestynyt ainakin Silkkiäistoukka, jonka bongasin tällä viikolla Suomalaisen pokkarialesta.

J.K. Rowlingin kirjoitustyylin kyllä tunnistaa. Se on sujuvaa ja miellyttävää lukea, ja siinä on tiettyä kepeyttä, vaikka vakavista aiheista puhutaankin. Mielestäni tämä dekkari ja Potterit eivät lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Molemmat ovat vaatineet taitoa rakentaa juoni niin hyvin, että kaikki lukijalle esitetyt yksityiskohdat muodostavat harmonisen kokonaisuuden ja saavat uutta merkitystä, kun loppuratkaisu paljastetaan. Tietyllä tapaa tämä on hyppy aikuisten maailmaan, vaikka eiväthän Potteritkaan mitään lastenkirjoja ole, ja sama tyyli toimii yllättävän hyvin. Käen kutsu oli oikein mukavaa ja vetävää kesälomalukemista. 

Tunnelmia V niin kuin verikostosta

Olin viime viikon lomalla Italiassa enkä ollut netissä. Kerron siitä myöhemmin lisää, kunhan saan kameran haltijalta vähän kuvia. Sitä ennen voisin kuitenkin palata ajassa hieman taaksepäin, sillä jo ennen lomaa sain luettua ensimmäisen oikean pitkän sarjakuvakirjani. Kyseessä on tietysti jo aiemmin käsittelemäni Alan Mooren ja David Lloydin V niin kuin verikosto. 

Lukukokemuksena teos oli ihan miellyttävä ja jännä. Teos sijoittuu lähitulevaisuuden Lontooseen kolmannen maailmansodan jäälkeiseen aikaan. Yhteiskuntajärjestys on muuttunut ja vallassa ovat fasistit. Teoksen päähenkilö V on tavallaan teoksen supersankari: Guy Fawkes -naamioon ja viittaan pukeutuva mies, joka aloittaa taistelun sortavaa julkista valtaa vastaan. 

Tällaiset dystopia-tarinat ovat minusta aina olleet kiehtovia, ja V niin kuin verikostossa on mielenkiintoista se, miten se hakee aiheita sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Guy Fawkes -viittaukset ovat tietysti ilmeisiä, mutta teoksessa vilisee myös viittauksia kaikenlaisiin muihinkin teoksiin Shakespearesta ja Beethovenista lähtien. Tietysti teos on jännällä tavalla nykylukijalle myös sekä mennyttä että tulevaa - kirjoittamisen ajankohtana se on sijoitettu tulevaisuuteen, mutta nykylukijalle tämä tulevaisuus on mennyttä. Ei sillä, että konkreettisilla vuosiluvuilla olisi tarinan kannalta paljoakaan merkitystä, mutta on mielenkiintoista pohtia sitä, millaisia uhkakuvia ja kuinka pitkän ajan päähän ihmiset ovat ennen maalailleet ja verrata siihen, mitä lopulta oikeasti tapahtui. 

Tykkään teoksen visuaalisesta ilmeestä ja siitä, miten kuva ja teksti kertovat tarinaa yhdessä. Ilmaisu teoksessa on kaikkinensa tyylikästä. Tässä on yksi sivu (227), josta tykkäsin erityisesti:

Välillä kyllä mietin, että miksi niiden ruutujen pitää olla niin pieniä. Toisinaan tuntui hankalalta pysyä kärryillä siitä, kenen mitkäkin viitteelliset kasvonpiirteet nyt olivatkaan, varsinkin kun sivuhenkilöitä löytyi aika joukko.

En jotenkin yhtään ihmettele, että sarjakuvista usein tehdään elokuvia: tämäkin jotenkin huutaa sellaista elokuvallisuutta. Tosin oma näkemykseni saattaa olla subjektiivinen, kun olen kuitenkin nähnyt teoksesta tehdyn elokuvan aiemmin. Mutta jotenkin sellaiset tietyt tilannekuvat ja tunnelman luominen ovat teoksessa hyvin elokuvallisia ja ne on helppo siirtää mielessään kankaalle.

Suurin kritiikki kirjasta menee kielelle. Siitä lienee syyttäminen kääntäjää (Jouko Ruokosenmäki). Luonnollisesti koska luin vain suomenkielisen käännöksen, en pysty alkuperäistä tekstiä kommentoimaan, Olisi kyllä mielenkiintoista tutustua siihen. Tässä versiossa kuitenkin dialogissa oli selvästi tavoiteltu tiettyä puhekielisyyttä, mutta mielestäni ei kovin onnistuneesti - useimmiten se oli harvinaisen vaivaannuttavaa ja epäaidon kuuloista. Puhekielisen dialogin kirjoittaminen on toki vaikeaa, mutta ehkä parempaankin lopputulokseen olisi voinut päästä, tai sitten ratkaista asia kokonaan eri tavoin. Kaikkein pahinta oli skotti-gangsteri Allyn puheet, jotka oli kirjoitettu murretta käyttäen. Ilmeisesti alkuperäisessä teoksessa Ally kuulostaa skotilta, mutta en usko, että kääntäjän kehittelemä ihmeellinen savo-tampere oikein tavoittaa samaa sävyä. Se, miten Ally puhuu, saa hänet lähinnä vaikuttamaan totaaliselta idiootilta eikä esimerkiksi uhkaavalta gangsterilta. En tietysti osaa sanoa, oliko se alkuperäisenkin tekstin tarkoitus.

Kaiken kaikkiaan teos oli kiehtova niin tarinaltaan kuin visuaaliselta ilmeeltäänkin. Päähenkilö V pysyi tietyllä tavalla mysteerinä loppuun asti, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu. Vaikka hänen menneisyydestäänkin selviää asioita, hän säilyy kuitenkin omalla tavallaan tuntemattomana pahaa vastaan taistelevana sankarina. Ajattelin lähiaikoina katsoa vielä uudemman kerran teokseen pohjautuvan elokuvan, ja kertoa sitten, millaisia ajatuksia se herätti verrattuna kirjan lukemiseen. 

Kerttuperhe lisääntyy

Kerttuja tulee aina vaan lisää!

Tämän sain äidiltä keväällä.

Tässä Kertussa onkin vaan pieni ylläri.

Mitä Kertun sisältä oikein tulee?

Sieltä tulee amppari!

Hihi.

Bonuskuva:

P.S. Miksi ampiaisella on punaiset siivet?

Sarjamurhaajat nollaajina

Tykkään katsoa rikossarjoja. Ne on kiva tapa nollata ja rentoutua. Niitä on tuttua ja turvallista katsoa, sillä aina tietää jo suunnilleen etukäteen mitä voi tapahtua ja mitä ei. Vrt. esim sellaiset sarjat kuin Game of Thrones (jota olen katsonut n. 6 jaksoa) ja House of Cards (kolmas kausi meneillään), joissa voi tapahtua ihan mitä vaan. Se on psyykkisesti hirveän rankkaa.

Alun perin aloin katsoa rikossarjoja varmaan sen takia, että niihin ei tarvinnut jäädä koukkuun. Aikana ennen Netflixejä sunmuita koin täysin mahdottomaksi olla joka viikko samaan aikaan television ääressä. Rikossarjoissa on yleensä se hyvä puoli, että yksi jakso on yksin kokonaisuus, jolloin ei haittaa mitään, vaikka ei joka jaksoa katsoisikaan.

Nykyään olen kyllä niin koukussa Criminal Mindsiin, että tämä alkuperäinen tarkoitus on vähän hämärtynyt. Nykyään haluan katsoa joka jakson, luultavasti koska olen niin kiintynyt sarjan henkilöihin ja heidän välisensä suhteet kuitenkin kehittyvät vähitellen.

Joskus ennen katsoin paljon CSI:tä, mutta se on kyllä viime aikoina jäänyt. CSI New Yorkin henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi olleet aina mielestäni kylmiä ja etäisiä. Eniten tykkäsin heidän patologistaan, koska sillä oli hauskat silmälasit. Alkuperäisessä CSI:ssä taas on alkuperäistä jäljellä niin vähän, etten enää jaksa kiinnostua. Toisin sanoen kaikki hahmot, joista tykkäsin, ovat poistuneet.

Nykyään suurin suosikkini lieneekin siis Criminal Minds. Miksi? Luultavasti osittain siksi, että kaikki agentit ovat enemmän tai vähemmän sympaattisia hahmoja. Rakastan Garciaa ja erityisesti Garcian ideaa: naistietokonevelho, värikäs ja naisellinen pukeutuminen ja huulipunat aina paikallaan. Nainen, joka uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Ja silti on ihan vakavasti otettava eikä vain joku hassu sivuhahmo. Tykkään myös jotenkin siitä kontrastista, joka on Morganin ja Garcian välillä ja siitä, että heillä siitä huolimatta, tai juuri siksi, on sellainen hellyttävä flirttailusuhde. Salaa toivon, että siitä kehittyisi joskus jotain enemmän.

Ja ehkä sarjamurhaajat vaan viehättää jotenkin.

Yksi hauska yksityiskohta sarjassa on se, että sarjassa näytetään suhteellisen paljon agenttien vapaa-ajalla tapahtuvaa kuntoilua: tadaa, agenttien korkkarijuoksukunto ei synnykään ihan tyhjästä vaan sen eteen pitää joskus tehdäkin jotain. (Vrt. HIMYM jonka päähenkilöt nähdään useimmiten juomassa olutta ja syömässä hampurilaisia ja vain yhdessä jaksossa kuntoilemassa ja silti jotenkin mystisesti aina pysyvät hoikkina).

Nelonen alkoi eilen näyttää kymmenettä kautta, mikä on kivaa, koska en ole nähnyt sitä aikaisemmin ja koska tiimiin tulee uusi hahmo, johon luonnollisesti suhtaudun lähtökohtaisesti erittäin skeptisesti. Harmi kun tiedän jo, että ensi viikolla en pääse telkkarin ääreen. Criminal Mindsia ei löydy Netlfixistä eikä ilmeisesti nelosen omasta Ruudustakaan. Kerran näin jossain boxin, jossa oli viisi ekaa kautta, mutta hinta huiteli jossain stratosfääreissä. Että toistaiseksi ihan perinteisten televisiolähetyksen varassa elellään. 

Ja aion varmaan jatkossakin tehdä myös tällaisia tylsiä postauksia, joissa ei ole yhtään kuvia. 

Virkkasin vähäsen

Minusta on jännä, kun käsitöistä ja niiden tekemisestä puhutaan sellaisena absoluuttisena taitona, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Ne tulevat esille lähinnä sellaisina kommentteina, että ”vitsi kuinka hienoa että sulla on sellainen taito” tai jotain vastaavaan. Itselleni tulee lähinnä vaivautunut olo siitä. Kai nyt sukan voi kutoa kuka tahansa, jos haluaa opetella. Itse olin koulussa käsitöissä ihan surkea. Kaiken valmistumiseen meni ikuisuus, saumat menivät poikkeuksetta vinoon ja valtavasta keskittymisestä huolimatta se esiliinan niskalenkki kieroon. Eikä visiokaan tainnut olla kummoinen. Siitä huolimatta teen nykyään paljonkin käsitöitä. Tai pitäisi kai sanoa, että kudon ja virkkaan, koska enhän minä muuta tee. Ompelukoneet eivät ole koskaan oikein totelleet minua. Tosin ompelemaan haluaisin opetella, koska olisi siistiä, jos osaisi tehdä itselleen vaatteita. Saisipa ainakin sopivia ja itseä miellyttäviä (goodbye kotelomekot sanoi päärynä).

No, kuitenkin kudon ja virkkaan nykyään aika paljon. Mutta en koe, että olisin siinä jotenkin erityisen hyvä: käsityöprojektini alkavat yleensä siitä, että näen jossain, useimmiten Novitan lehdessä, jonkun kivan neuleen, ja haluan sellaisen. Sitten hankin langat (kauppa ja äidin kaappi ovat hyviä paikkoja löytää lankoja) ja sitten teen niin kuin ohjeessa käsketään.

En siis oikein ymmärrä, miksei niin osaisi tehdä kuka tahansa, jos haluaa. Paitsi siinä mielessä, että joskus neuleohjeet on kirjoitettu ihan käsittämättömästi, eikä voi ihminen ymmärtää, mitä siinä käsketään tehdä. Toisin sanoen niissä oletetaan, että lukija osaa jo aika paljon. Esimerkiksi kun virkkasin nallen, ihan ohjeen mukaan, oli mielestäni se haastavin osio kuitattu ohjeessa aika ohuesti. Kun osat oli virkattu, käskettiin ohjeessa jotakuinkin vain kiinnittämään osat toisiinsa ja kirjomaan nallelle silmät ja suu. Niin että mihin kohtaan ja miten? Ai kirjo. Niin että miten? Kiitti vaan ohjeesta. Lopputuloksena syhersin nallelle jotkut tummat sykkyrät neulalla ja langalla suunnilleen silmien ja suun kohdalle. Valitettavasti en muistanut ottaa nallesta kuvaa.

Minun mielestäni oikeaa käsityötaitoa alkaa olla se, kun osaa vaikka itse suunnitella tekemänsä neuleet. Ja ymmärtää erilaisia neuletekniikoita ja osaa soveltaa niitä ihan itse. Omasta mielestäni minä osaan lähinnä lukea. Vähän sama juttu kun en ole koskaan ymmärtänyt, miten ihminen ei osaa laittaa ruokaa, jos osaa lukea.

Olen kyllä miettinyt mistä se johtuu, että tykkään kutoa ja virkata. Yleensä en tykkää mistään pikkutarkasta pipertelystä. En tykkää koristella leivonnaisia, vaikka leipoa tykkäänkin, enkä tykkää askarrella. Mutta ehkä kutominen on sitten niin paljon suurpiirteisempää? Ei ole kauheasti väliä miten langan vetää toisen läpi, ja lopputuloksena on suunnilleen samannäköinen silmukka. Paitsi sitten tietenkin kun tekee jokaisen eri kireydellä, niin sitten voikin kutoa samaa sukkaparia yli puoli vuotta kun ensin toinen sukka on liian löysä, sitten purat, teet uudestaan, siitä tulee liian kireä ja sitten purat taas. Että Odysseusta odotellessa. Toivottavasti se kolmas kerta toden sanoo, ainakin noille kuvassa oleville sukille. Jotka olisivat varmaan olleet ihan kivat tammikuussa sille miehelle-joka-asuu-täällä.

Niin ja nuo isoäidinneliöt. (Joista en ole ollenkaan varma teinkö kaiken päin honkia kun ohjeessa jätettiin taas aika paljon sanomatta.) Niistä tulee toivottavasti villatakin helma. 

Skandidekkarin parissa

Teki mieli pitkästä aikaa lukea dekkareita. En ole vuosiin lukenut dekkareita vaikka vastaavaa kamaa tulee katsottua teeveestä paljonkin. Totesin samalla myös, että vaikka kirjahyllyni pursuilee yli, juurikaan dekkareita sieltä ei löydy. Veljeni työnsi käteeni Camilla Läckbergin Enkelintekijän ja Karin Slaughterin Yli rajan saatesanoin ”lue vaikka noi”. Tein työtä käskettyä ja aloitin Läckbergistä.

En ollut tosiaan aiemmin lukenut mitään Läckbergiä ja käsiini saamani kirja oli nähtävästi jo kahdeksas samaa sarjaa. Vähän pohdin, että kannattaako kahdeksannesta aloittaa, mutta arvelin, että genre on varmaankin sen verran lukijaystävällinen, että teokset toimivat myös itsenäisinä. Luin kirjan ja hyvin pysyin kärryillä. Vajaaseen 500 sivuun kului minulta lopulta kolme päivää. Voinee siis sanoa, että lukijaystävällistä oli. Helppolukuista ja sopivasti koukuttavaa.

Päähenkilönä kirjassa on kirjailija Erica Falck. Olennaisessa osassa on tietysti myös hänen miehensä poliisi Patrik Hedström sekä tämän työkaverit. Yksi tärkeä henkilö on myös Erican sisko Anna. Tarina kietoutuu paikkakunnalle miehensä kanssa palaavan Ebban ympärille. Hän on vuosikymmeniä sitten menettänyt perheensä mystisesti: vuoden vanhana taaperona hänet löydettiin yksin taapertelemasta (heh heh) isänsä pitämän sisäoppilaitoksen ruokasalista. Koko muu perhe oli kadonnut eikä heitä koskaan löydetty. Nyt kun Ebba palaa aikuisena kunnostamaan samaista taloa, alkaa taas tapahtua kummia. Poliisia tarvitaan selvittämään Ebbaa ja hänen miestään kohdannutta tuhopolttoa ja samalla he päättävät palata vanhaan katoamistapaukseen. Erica puolestaan on jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa kirjan tapahtumista ja on siksi selvittänyt Ebban suvun historiaa. Uteliaana ihmisenä hän ei voi myöskään olla sekaantumatta tapahtumiin. Erican tutkimusten kautta nykyhetken kerronnan kanssa vuorottelevat myös tarinat menneisyydestä, useiden sukupolvien takaa.

Kirja oli siis hyvinkin viihdyttävä. Henkilöhahmot ja heidän (luultavasti aiemmissa osissa paremmin kuvatut) taustansa tuotiin ovelasti esille heidän pohdinnoissaan käynnissä olevista tapahtumista. Kirja on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Itseäni vähän ärsytti tyyli, jossa yhden henkilön näkökulmasta kerrottiin aina sivun tai parin mittainen pätkä ja sitten vaihdettiin taas toiseen henkilöön. Tarinan edetessä pidemmälle vähän syvällisempikin uppoutuminen yhteen näkökulmaan ja tilanteeseen olisi ollut tervetullut. Tietysti tavoitteena on luoda jännitystä ja ripotella lukijalle palasia tarinasta vähän kerrallaan. Siinä kirja kyllä onnistuukin, mutta toisaalta se on myös hieman kirjan heikko kohta. Palasia tipahtelee sen verran reippaasti, että loppuratkaisusta juuri mikään ei yllätä: olin arvannut lähes kaiken jo kauan ennen kuin se kerrottiin. Tuonnempana aiheesta vähän lisää niille, jotka eivät pelkää juonipaljastuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän kylmäksi. Se oli mukava lukea, viihdyttävä ja koukuttavakin. Asetelma oli traaginen ja houkutteleva. Vaikka henkilöhahmot olivat selvästi kaikki mietittyjä, kokonaisia persoonallisuuksia myös ongelmineen, heistä kehenkään oli vaikea samaistua tai tuntea kovin suurta sympatiaa. Ehkä osansa on sillä, että kahdeksannessa kirjassa lukijan oletetaan jo tuntevan päähenkilöt, mutta osansa oli kuvaustyylilläkin. Tuntui, että henkilöhahmojen piirteet tulivat esille siten, että heitä suoraan kuvailtiin tietyillä adjektiiveilla: esimerkiksi Erican sanotaan olevan utelias, toisten asioihin tuppautuva ja ylihuolehtiva kanaemo (en takaa että juuri näitä sanoja olisi kirjassa käytetty). Olisi tehokkaampaa, jos Erican luonteenpiirteet tulisivat esille enemmän hänen toimintansa kautta kuin suorien kuvausten. Lopputulemana on joka tapauksessa se, että kenenkään kohtalo ei liikuttanut minua suuresti. Vaikka minua ei tosiaankaan ole vaikea saada liikuttuneeksi.

SEURAAva osio sisältää JUONIPALJASTUKSIA. Muun muassa koko loppuratkaisun. Eli epämääräisiä pohdintojani joistakin yksityiskohdista. Näistä ei varmaan saa mitään irti, jollei ole itse lukenut teosta.

Lista asioista, jotka eivät yllättäneet:

1. Ei ollut kovin vaikea päätellä, että salaperäisten synttärikorttien lähettäjä oli Gösta. Ja että hän vaivautuneesti yritti kertoa siitä monta kertaa. Siinä menin hutiin, että ajattelin, että Gösta olisi myös ollut rahojen lähettäjä.
2. Oli selvää, että viidellä koulun oppilaalla (John, Percy, Leon, Josef, Sebastian) oli osuus tapahtumiin, lähinnä jo siksi, että heistä ylipäätään kerrottiin.
3. Ennalta-arvattavaksi kävi myös se, että Mårten esitti murhayrityksiä vaimoaan kohtaan saadakseen hänet turvautumaan itseensä.
4.  Hoksasin myös aika pian sen, että Ia on luultavasti joku kadonneista perheenjäsenistä. Ensin minäkin ajattelin Annelieta, mutta sittemmin tulin siihen (oikeaan) tulokseen, että olisi loogisempaa, jos se olisi Inez.

En tietenkään täysin osannut ennustaa lopun tapahtumia. Esimerkiksi Mårtenin pimahtaminen oli jännä käänne. Toiseksi tietysti se, mitä pääsiäisenä 1974 varsinaisesti tapahtui. Vaikka oli selvää, että em. viisi miestä olivat mukana, oli yllätys, että se varsinainen paha oli perheen poika Claes eikä hänen ankara isänsä. Odotin siis kyllä, että viisikko olisi tappanut perheen, mutta käytännössähän Claes tappoi perheensä ja pojat Claesin. Toisaalta se vähän lässäyttää hehkutettua mysteeriä ja pahuutta: viisikko tavallaan pestään puhtaaksi niistä ennakko-oletuksista, joita heihin on aseteltu. Ja tekee samalla vähän epäloogiseksi sen, millainen mysteeri asiasta syntyi – pojat kun eivät varsinaisesti tehneet muuta pahaa kuin peittelivät asian. Myös se, mitä Claes teki osalle pojista, ohitetaan niin viitteellisesti, että sen teho vähenee. Ja toisaalta, loppuratkaisu asettaa hieman kyseenalaiseksi sen, miksi Sebastian edes oli paikalla: hän ei tiettävästi ollut Claesin uhri, eikä hänellä ollut suhdetta Ineziin kuten Leonilla, eikä hän myöskään osallistunut aktiivisesti tapahtumiin. Hänen roolinsa kirjassa jää siis vähän turhaksi.

Jäin myös pohtimaan Ineziä eli Iaa. Se, kuinka erilaisina nämä kaksi henkilöä esitettiin, teki loppuratkaisusta hivenen ristiriitaisen. Alun kuvauksissa Ia esiintyi kylmänä, omistushaluisena ja pakkomielteisenä naisena, jonka elämä on keskittynyt täysin Leoniin ja joka haluaa mieluiten unohtaa menneisyytensä. Kuitenkin nuori Inez on viaton uhri: pakotettuna naimisiin ilkeän ukonkäppänän kanssa, koko perheen yhteinen sylkykuppi, joka joutuu raatamaan aamusta iltaan. Tilanteesta hänet pelastaa suloinen nuori rakkaus, Leon, joka pitää hänestä huolen tragedian jälkeen. Ja sitten jotenkin tästä Inezistä on tullut katkera Ia, joka haluaa Leonin tilille uhrauksista, joita on tämän vuoksi tehnyt. Ja ei siinä vielä mitään, koska lopussa Iasta kuoriutuu taas yhtäkkiä Inez, joka on lempeä ja rakastava äiti, joka on vain kaivannut tytärtään, jonka hän hylkäsi Leonin pakottamana. Tietysti liika Ian ja Inezin samankaltaisuus tekisi loppuratkaisusta vielä ilmiselvemmän, mutta minun on silti vaikea sovittaa näitä kahta kuvaa samaan henkilöön.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT

No, siinä joitain yksittäisiä huomioita. Ihan lukemisen arvoinen dekkari, mutta voisin kuvitella, että kannattaa aloittaa varhaisemmista osista. Lopullinen arvosana: ihan kiva.