Vaikuttava kirja: Hanya Yanagiharan Pieni elämä

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miksi tuntuu siltä, että juuri mikään kirja ei oikein kunnolla sävähdytä: monet viime aikoina lukemani romaanit ovat olleet ihan kelpo kirjoja, tai oikeastaan ihan kivoja, tai mukavia, tai taitavasti kirjoitettuja mutta eivät kovin vaikuttavia. Valitettavan suuri osa on tuntunut myös ihan puhtaasti keskinkertaisilta. Olen kaivannut sellaista vaikuttavaa lukuelämystä, joka jotenkin järisyttäisi maailmaani. Mietin, että olenko jotenkin ylimielinen tai kyynistynyt tai jotenkin kykenemätön näkemään hyvää lukemissani kirjoissa: odotanko jotain ihmeellistä tunnekokemusta, joka on jäänyt teini-ikään? Jos lukisin Kaurasen Sonja O:n nyt, tuntuisiko kokemus lainkaan niin oivaltavalta?

Toukokuun alussa luin kuitenkin kirjan, jolle annoin epäröimättä viisi tähteä Goodreadsissa. Kyseessä oli Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi 2017, suomentanut Arto Schroderus; A Little Life 2015), joka on kerännyt kehuja ja palkintoja maailmanlaajuisesti. Päälle 900-sivuinen järkäle on kaikki kehunsa ansainnut. Oman lukukokemukseni intensiivisyyteen saattoi vaikuttaa myös se, että erinäisistä olosuhteista johtuen luin kirjasta noin puolet yhden päivän aikana.

Romaanin lähtökohtana on neljän nuoren miehen ystäväporukka. Malcolm, JB, William ja Jude ovat kaikki erilaisista taustoista ja erilaisia myös luonteiltaan ja mielenkiinnon kohteiltaan, ja he ovat ystävystyneet collegessa huonetoveruuden myötä. Kirjan alussa kaikki ovat muuttaneet New Yorkiin collegen jälkeen ja etsivät niin työuraa, asuntoa kuin rakkauttakin. Aivan alussa kuvataan heidän ystävyyttään ja hengailuaan yhdessä ja toisaalta annetaan tilaa kullekin erikseen. Pian keskushenkilöksi nousee kuitenkin Jude.

Ensimmäisenä lukija saa tietää, että Judella on ongelmia jalkojensa kanssa ja toisinaan lamaannuttavia kipukohtauksia. Hänen ystävänsä eivät tiedä juuri mitään hänen menneisyydestään, ja Juden itsepintaisen vaikenemisen takia he ovat oppineet olemaan kysymättä. Koko ajan käy selvemmäksi, että Judella on traaginen menneisyys, joka on vahingoittanut häntä niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Juden traumat vaikuttavat tietysti hänen omaan elämäänsä mutta epäsuorasti myös kaikkiin hänen läheisiinsä. Juden elämää määrittää syvä häpeä asioista, joita hänelle on tapahtunut, ja pelko siitä, että joku joskus saa tietää – eli pelko siitä, että ihmiset, jotka hän on onnistunut saamaan lähelleen, hylkäävät hänet.

Massiivinen romaani kattaa näiden neljän miehen oikeastaan koko aikuiselämän. Kukin heistä löytää paikkansa ja pääsee toteuttamaan intohimojaan valitsemallaan alalla. Juden elämää seurataan tarkimmin ja ystävistä William pysyy tiiveimmin hänen rinnallaan. Muutoin suhteet ja yhteydenpidon määrä vaihtelevat eri aikoina, ja välirikoiltakaan ei vältytä. Yanagiharan ajan kulumisen kuvaus oli mielestäni osuvaa. Välillä uppoudutaan yksityiskohtaisemmin tapahtumiin, välillä kuluu pitempiä aikoja vain yleisen kuvauksen varassa. Välillä on hyviä vuosia ja välillä vaikeampia aikoja. Juden terveydentila vaihtelee, välillä parempaan, välillä huonompaan suuntaan ja toisaalta myös hänen psyykkinen terveytensä heilahtelee. Joka tapauksessa aika kulkee vääjäämättä eteenpäin, ihmiset vanhenevat ja muuttuvat. 

Pala palalta avataan Juden menneisyys. Lukija saa tietää kaiken ja luultavasti enemmän kuin haluaisikaan. Raastavia ovat myös kuvaukset menneisyytensä kanssa kamppailevan Juden tunteista ja ajatuksista. Kaikesta saavuttamastaan ammatillisesta menestyksestä ja rakkaista ihmisistä huolimatta hän ei pääse eroon syvästä uskosta omaan huonommuuteensa ja arvottomuuteensa. Toisaalta tuntuu äärimmäisen turhauttavalta se, miten hän ei koskaan usko sitä hyvää, mikä hänen ympärillään on, toisaalta sen tajuaa, että juuri niin vaikeaa se voi olla. Kirjaa lukiessa joutuu armottomasti kohtaamaan ihmisten pahuuden ja ne jäljet, joita se toisiin jättää. Eikä loppuratkaisukaan varsinaisesti poikkea muun kirjan hengestä. Tekee mieli kysyä, miksi ja miten kukaan voi – vaikka kyse on fiktiosta, en yhtään epäile, etteikö olisi olemassa ihmisiä, joille oikeasti käy yhtä pahasti elämässä. Kirja ottaa valtaansa eikä päästä irti loputtuaankaan.

Selailin jonkun verran muiden lukijoiden arvioita ja mietteitä erinäisistä blogeista ja Goodreadsista. Moni tuntui olevan sitä mieltä, että teoksessa mässäillään väkivallalla; että teot on kuvattu tarpeettoman yksityiskohtaisesti ja vähempikin kuvailu olisi riittänyt. En osaa olla samaa mieltä. Toki teksti oli paikoin järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa, mutta toisaalta kokonaisuudesta tuli juuri siksi niin vaikuttava. Miten muuten olisi voinut suhteuttaa Juden massiiviset ongelmat myöhemmällä iällä, ellei lopulta olisi saanut (tai joutunut) tietää myös sitä, mikä ne kaikki aiheutti? Yanagihara itse on myös sanonut, että halusi liioitella. Toisaalta tuska ja kärsimys on ylenpalttista mutta toisaalta myös päähenkilöiden saavuttama menestys poikkeuksellista. Vastakohdat korostavat toisiaan ja osoittavat, ettei ulkoinen menestys takaa onnellista elämää.

Jotenkin on jännä huomata, miten monista asioista voi olla eri mieltä muiden lukijoiden kanssa. Näin teosta moitittavan muun muassa realismin puutteesta. Edellä mainitun liioittelun valossa kritiikin voi tietysti ymmärtää, mutta mielestäni teoksen kuvaus oli riipaisevan todentuntuista. Elämässä ei ole siistejä loppuja eikä kauniisti solmittuja tarinanpäitä. Kaikki tarinat eivät noudata vaikeuksien-kautta-voittoon -kaavaa. Kirjassa kuvataan hyvin ajan vääjäämätöntä etenemistä, sitä kuinka vuosikymmeniin mahtuu parempia ja huonompia aikoja vuoron perään, ja kuinka ihminen voi silti päätyä taistelemaan jatkuvasti saman asian kanssa. Esiin nousee kysymys identiteetistä: vaikka ihminen vanhenee, vaikka olosuhteet ympärillä muuttuvat ja hiukset harmaantuvat, kuinka paljon ihmisestä itsestään pysyy samana? Kuinka paljossa ihminen itse on kykenevä muuttumaan?

Yanagiharan kerronta on todella luontevaa ja käännös on mielestäni onnistunut. Kirjassa ei ole mitään kömpelöä tai teennäistä. Välillä lukiessani mietin, miten kukaan edes pystyy kirjoittamaan näin, kuvaamaan Juden kamppailun ikään kuin suoraan hänen päänsä sisästä, kuvaamaan kaikki hänen ristiriitaiset ja pakottavat ajatuksensa ja tunteensa.

Toisia lukijoita näytti vaivaavan se, että kirja ei sijoitu tarkasti mihinkään tiettyyn aikaan, eikä vuosikymmenien vierähtämistä varsinaisesti huomaa yhteiskunnan muuttumisena. Kirjan tapahtuma-aika on jonkinlainen määrittelemätön 2000-luku, ja minua ei haittaa yhtään tämänkaltainen ajattomuus. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin ihmisten väliset suhteet, niin hyvässä kuin pahassa, ihmisten vaikutus toisiinsa ja ehkä ajan vaikutus ihmisiin, mutta pohjimmiltaan sillä ei ole väliä, tapahtuuko kommunikointi kännykällä vai telefaksilla.

Melko triviaalina huomiona on pakko vielä mainita, että jotkut kommentoijat penäsivät, miksi kukaan Juden ystävistä ei todella auta häntä. Itse näin asian taas eri tavalla: minusta oli uskomatonta, miten rakastavasti ja uskollisesti Juden läheiset kerta toisensa jälkeen valvoivat hänen vuoteensa äärellä, ja miten monta heitä kuitenkin oli. Miten he jaksoivatkin kamppailla hänen puolestaan hänen demoneitaan vastaan. Ei ketään voi auttaa väkisin, eikä kukaan jaksa loputtomiin kantaa toisen taakkaa. Varmasti moni tietää, kuinka raivostuttavaa on yrittää uskoa ihmiseen, joka ei itse usko itseensä.

Pieni yksityiskohta, jonka myös haluaisin mainita, koska se ihastutti minua erityisesti: Se, miten kirjassa tuodaan esille ihmisten seksuaalinen suuntautuminen ja ihonväri – tai oikeastaan ei tuoda. Varsinkin kirjan alkupuolella ihmiset tulevat paikalle joko tyttö- tai poikaystävänsä kanssa, eikä siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa. Jotkut pitivät tätäkin piirrettä epärealistisena, mutta itse vain toivoisin, että olisimme jo matkalla kohti sellaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, missä sillä tosiaankaan ei olisi väliä, seurusteleeko miehen vai naisen kanssa ja minkä värinen iho kelläkin on. Mielestäni tämä oli tavallaan malliesimerkki siitä, miten luontevasti asiaa voi(si) käsitellä.  

Tällaisen kirjan jälkeen on ehkä vaikea aloittaa uutta. Ja enpä kamalasti lukenutkaan pariin viikkoon. Seuraavaksi kuitenkin aloin lukea kehuttua Han Kangin Vegetaristia. Odotukseni ovat aika korkealla, sillä teosta on kehuttu niin paljon ja toisaalta liitän sen myös itse mielessäni samaan kastiin Pienen elämän kanssa, joten odotan jotain hyvin suurenmoista. Katsotaan miten käy.  

Jälkihuomautus: koska juttuni viimeistely ja julkaisu venyi noin puolitoista kuukautta, on Vegetaristikin luettu jo aika päiviä sitten. Siitä lisää myöhemmin. 

Ärsyttävä bloggaaja

Minusta on näköjään tullut juuri sellainen ärsyttävä bloggaaja, joka ei päivitä blogiaan. Muutama ihminen näköjään silti tilastojen perusteella jaksaa käydä katsomassa, josko se laiska bloggari olisi parantanut tapansa.

Kirjoittamattomuuden syy on ollut yksinkertaisesti se, ettei ole tehnyt mieli kirjoittaa mistään, enkä ole aikoihin ottanut kuviakaan mistään. Olen lukenut enimmäkseen työhön liittyviä asioita, ja niistä ei tee mieli kirjoittaa blogiin. Kaikki käsityöt on kesken, ja olisi kivempi esitellä valmiita tuotoksia. Paitsi kaksi paria vauvasukkia olen tehnyt ja kolmas on puoliksi valmis, mutta niistä on jo kuva täällä.

Kohta saan luettua kolmannenkin osan Varistyttö-trilogiaa, josta kerroin aiemmin kirjojen kansiin keskittyvässä postauksessani. Meinasin kirjoittaa siitä jo silloin kun sain ensimmäisen osan luettua, mutta onpa hyvä etten kirjoittanut, koska kokonaisuutena tämä vaikuttaa paremmalta. Eli vinkki jo tässä vaiheessa, jos alat lukea kyseistä sarjaa, niin lue kaikki osat. Se on oikeastaan yksi teos. Yhtenä päivänä metrossa vastapäätä minua istui nainen, joka luki toista osaa, Unissakulkijaa. Olin juuri pari päivää aiemmin saanut sen itse luettua ja tavallaan teki mieli sanoa jotain kirjasta, mutta enpä sitten sanonut kuitenkaan.

Pointti oli kuitenkin kai se, että kunhan saan viimeisenkin osan luettua loppuun, niin kirjoitan jotain koko sarjasta.

Ja kun vauvasukat valmistuvat, alan kutoa toiselle puoliskolle kapitalistin kintaita. Ja jotta joku tulisi jatkossakin lukemaan blogiani, en kerrokaan niistä vielä enempää vaan pidän jännitystä yllä, hähää!

Ehkä jossain vaiheessa voisin taas kirjoittaa myös siitä, mitä telkkarista, tai nykyään läppärin näytöltä, katselen. Vanha totuushan kertoo, että valmistuneen sukan ja Ridgen määrä tv:ssä ovat suoraan verrannollisia. Tosin itse en katsele Ridgeä, vaan tällä hetkellä Luke Cagea. Taisin aiemmin mainitakin katsoneeni Netflixistä Marvelin sarjakuviin perustuvat Jessica Jonesin ja Agentti Carterin. Nyt syyskuun lopussa ne saivat kaverikseen Luke Cagen, jota yhden jakson jo eilen katselin (ja viimeistelin yhden sukan).

Nyt jotta ette täysin kyllästyisi jorinoihini, ajattelin liittää tähän loppuun vielä mielivaltaisen valikoiman ruokakuvia syksyn varrelta. Voitte vaikka koittaa kommentteihin arvailla, mitä mikäkin mössö pitää sisällään. 

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

11

Suurkaupungin tunnelmaa

Muutin tuossa elokuun alussa isolle kirkolle elikkä Helsinkiin. Ensimmäisenä viikonloppuna kävin lähinurkilla kävelemässä ja näin ketun. En muista koskaan ennen nähneeni kettua luonnossa (tai kaupungissa, eläintarhassa ehkä) ja olen kuitenkin maalta kotoisin. Ketun lisäksi näin myös rusakon, mutta niitä nyt näkee joka paikassa muutenkin.

Eilen kävin taas kävelyllä tutkailemassa lähiseutua. Siellä näytti tältä:

Suurkaupungin tunnelmaa, eikö. 

Sukkajuttuja ja vähän muita juttuja

Oon mää vielä olemassa. En oo tehnyt kauheasti juttuja, joista kirjoittaa blogiin. En ole lukenut kirjoja, ainakaan loppuun, paitsi luin Vartijat loppuun. Mutta en ole vielä saanut sitä pureskeltua silleen, että osaisin kirjoittaa mitään.

Enkä ole kutonutkaan juuri mitään, paitsi vähän. Tämmöiset kudoin:

Ne on ystävän talvella syntyvälle vauvalle. Ohje oli äidin päästä. Äidin päähän se oli tullut sukista, jotka äiti on ostanut joskus vuosia sitten martoilta. Sukista saattoi tulla vähän isot vastasyntyneelle vauvalle (en nyt oikein hahmota minkä kokoisia semmoiset on), mutta ehkä niistä on iloa kuitenkin jossain vaiheessa.

Lanka on Novitan Nallea. Tykästyin tuohon kivaan mintunvihreään, vaikka ensin meinasin tehdä jotkut supervärikkäät.

V niin kuin verikosto -elokuvasta ja vähän adaptaatiosta

Katsoin eilen illalla James McTeiguen ohjaaman V niin kuin verikosto -elokuvan. Kuten tässä on jo käynyt useaan kertaan ilmi, luin samaa nimeä kantavan sarjakuvateoksen vastikään. Tuntuu, että yleisesti ottaen tapana on lukea kirja ennen kuin katsoo siitä tehdyn elokuvan. Olen kuitenkin alkanut miettiä, että kannattaisiko se tehdä kuitenkin toisinpäin: kirjan jäljiltä omat mielikuvat monistakin asioista ovat hyvin vahvat, ja jos elokuva ei täytä niitä odotuksia, niin siitä ei useimmiten tykkää. Esim. inhosin Baz Luhrmannin The Great Gatsbya juuri siksi. En tykännyt siitä yhtään, ja kun mietin niitä asioita, mistä tai miksi en tykännyt siitä, kaikki kritiikkini oli pelkistettävissä yhteen lauseeseen: koska se ei ollut niin kuin kirjassa. Plus tietty inhoan DiCaprion huutonäyttelemistä. Tai siis että mikä ihmeen idea oli tehdä elokuvaan kertoja-Nickistä alkoholisti, kun kirjassa hänen vahva ominaispiirteensä on nimenomaan se, että hän ei juo ollenkaan? Mitä lisää se toi tarinaan? Että hei, mitä jos tehtäiskin tästä raittiista kaverista alkoholisti, että saadaan sille syy kertoa tämä tarina. Tarpeetonta. Parasta elokuvassa olivat ne pätkät, jotka olivat suoraan Fitzgeraldin tekstiä ääneen luettuna.

Jos katsoisi elokuvan ensin, voisi ottaa sen omana teoksenaan ja arvioida itsenäisesti sen onnistumista – elokuva ja kirja ovat kuitenkin aina kaksi eri teosta vaikka samasta aiheesta olisivatkin. Eli jos katsoo elokuvan, saa kaksi teosta joista nauttia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirja ei voi ns. mennä pilalle elokuvasta – siinä kuitenkin tulee niin paljon lisää tai ainakin eri tavoilla asioista, että luultavasti pystyy päästämään irti elokuvan kuvastosta. Kirja vain syventää sitä tarinaa, joka on elokuvasta tuttu.

V niin kuin verikosto -teokset vahvistavat tätä teoriaani. Tykkäsin elokuvasta vähemmän nyt kun olin lukenut myös teoksen. Vaikka ymmärränkin, että elokuva ei koskaan voi orjallisesti noudattaa kirjan tapahtumia tai kuvauksia, tietyt ”uskottomuudet” ärsyttävät minua. Kyse on nimenomaan sellaisista asioista, jotka itse koen kirjan teemojan tai ”sanoman” kannalta olennaisiksi – jos koko perusvire on kirjassa ja elokuvassa eri, niin mielestäni koko pointti vähän hukkuu. Hyvä esimerkki tästä on Hemingwayn Kirjava satama, joka on kirjana todella synkkä ja lähes nihilistinen. Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin tähdittämä Howard Hawksin elokuva kirjan pohjalta taas on reipashenkinen iloinen seikkailu. Toisaalta kai sitten tarkoituksena on toisinaan tehdä vain kirjan tarinan pohjalta vetävä elokuva, jolloin tällaisilla pikkuseikoilla ei ole niinkään väliä.

V niin kuin verikostossa edellä mainitun kaltaiset asiat olivat vielä aika hienovaraisia – esimerkiksi elokuvaan V:n ja Eveyn suhteeseen oli tietenkin pitänyt tunkea jonkinlainen romanttinen vire, joka ei ollut kirjan pointti ollenkaan. Samoin useimpien hahmojen suhteen mutkia oli vedetty suoriksi. Yksi hienoimpia asioita mielestäni kirjassa oli hienovarainen kuvaus johtajan, kanslerin hiljalleen tapahtuvasta henkisestä hajoamisesta – elokuvassa hän on vain yksiselitteisesti paha, huutava itsevarma öykkäri. Voisin koota pidemmänkin listan vastaavista vertailuista, mutta se ei liene kenestäkään kovin kiinnostavaa.

Yhteenvetona en oikein osaa sanoa muuta kuin, että elokuva meni lähinnä bongatessa niitä asioita, jotka olivat eri lailla kuin kirjassa. Ei ehkä kauhean hedelmällistä. Toisaalta ärsytti sellainen tietty teatraalisuus elokuvassa, mutta toisaalta kirjankin V on nimenomaan teatraalinen hahmo. Elokuva ja sarjakuva vain onnistuvat luomaan tietyllä tavalla erilaisen mielikuvan. 

Flexitarismi

Löysin vihdoin itselleni diagnoosin. Maanantaina kuulin tällaisesta itselleni uudesta käsitteestä kuin flexitarismi. Hirveän mukavaa, kun vihdoin löysin sopivan lokeron, johon asetella itseni.

Flexitaristi tarkoittaa siis käsitykseni mukaan ihmistä, joka syö enimmäkseen kasvisruokaa, mutta ei ole luopunut lihansyönnistä kokonaan vaan syö lihaa aina välillä. Olen siis tietämättäni ollut flexitaristi jo vuosia.

Kasvissyönti on sydäntäni lähellä, mutta koska pidän kohtuullisuutta tärkeänä arvona monessa asiassa, en ole kokenut tarpeelliseksi kieltäytyä esimerkiksi iskän lihapullista.

Nyt onkin mukavaa, että ei tarvitse enää selittää ihmisille, että olen silleen melkein kasvissyöjä, että enimmäkseen syön kasvisruokaa, mutta syön kyllä lihaakin ainakin jos tarjotaan. Tästä eteenpäin voinkin vaan sanoa olevani flexitaristi. Ja sitten ehkä selittää, mitä se tarkoittaa.

Toisaalta joku voisi miettiä sitäkin, miksi ylipäätään on tarpeen lokeroida ja nimetä ihmisiä sen mukaan, mitä he syövät. Tai jaotella ylipäätään ruokia sen mukaan, onko niissä lihaa vai ei.

Mielestäni lihansyönnin vähentämisen tulisi olla kaikille meille yhteinen tavoite, jonka ei myöskään pitäisi kaatua siihen, jos sitä nyt syö pääsisäisenä palan lammasta tai kesällä pari grillimakkaraa.  

Onko kirjaa kansiin katsominen?

Tästäkin on jo hetki aikaa, mutta joka tapauksessa luin tuossa joku aika sitten Yleltä mielenkiintoisen jutun siitä, kuinka kirjan kansien merkitys on kasvanut viime aikoina huomattavasti. Houkutteleva kansi tuntuisi nykyään olevan ensiarvoisen tärkeä kirjan myynnin kannalta.

Periaatteessa ja perinteisesti olen (ollut) sitä mieltä, että eihän sillä ole mitään väliä, miltä kirja näyttää, kun sisältöhän ratkaisee. Mutta minkä perusteella ihminen sitten kirjaan tarttuu, jos ei siitä ole aiemmin kuullut? Nuorena, kun lukuharrastuksen aloittelin ja kannoin kotiin pinoittain kirjoja kirjastosta, suurin osa kirjoista tarttui hyllystä mukaan takakansitekstin perusteella. Vaikka takakansiteksti ei sinänsä liity suoraan tuossa Ylenkin jutussa painotettuun kannen visuaaliseen ilmeeseen, on se kuitenkin osa sitä ulkoista kokonaisuutta, johon potentiaalinen lukija ensimmäisenä kiinnittää huomionsa.

Minunkin täytyy tunnustaa, että tein vastikään heräteostoksen, joka perustui täysin kansikuviin. Olin Suomalaisessa kirjakaupassa ja odottelin seuralaistani kassalta, kun huomioni kiinnittyi pokkarialehyllyssä oleviin kirjoihin – koska mielestäni niissä oli kiinnostavat ja minua visuaalisesti miellyttävät kannet. Seuraava askel olikin sitten tarttua kirjaan ja lukea sen takakansi. Ja seuraava kerätä koko trilogia kainaloon ja kävellä kassalle.

On tietysti liioittelua sanoa, että olisin ostanut kirjat pelkästään kansikuvien perusteella. Jos aihe olisi ollut totaalisen epäkiinnostava, kirjat olisivat jääneet siihen. Mutta nyt ne sopivat vasta-alkaneeseen dekkari-innostukseeni ja sopivasti olivat kaikki kolme sarjan osaa siinä vierekkäin samalla kun pokkaritarjous oli kolme kirjaa 15 eurolla. Voisi siis sanoa, että monta asiaa osui yhtä aikaa nappiin. Mutta täytyy myöntää, että jos kirjojen kannet olisivat olleet perinteisen dekkarimaisen mustanpuhuvat, en luultavasti olisi kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaan luokitellut ne ulkonäön perusteella epäkiinnostaviksi tusinadekkareiksi. Tällöin tietysti en olisi koskaan tarttunut kirjaan ja kiinnostunut siitä niin paljon, että jopa ostin sen. Tai ne. 

On kai siis näin kuluttajankin näkökulmasta myönnettävä, että onnistuneella kansisuunnittelulla on tietyssä määrin merkityksensä. Toisaalta vaikea kuvitella, että vaikkapa joku suuri Jari Tervo -fani jättäisi uuden kirjan hankkimatta siksi, että siinä on rumat kannet. Ehkäpä onnistuneet kannet voisivatkin toimia nimenomaan vähän tuntemattomampien nimien kirjojen markkinoinnissa?  

Ostamistani kirjoista sitten. Kannessa lukee kirjoittajana Erik Axl Sund, mutta sekin on nimimerkki, jonka takana on kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Alexander Sundquist. Ostamani kirjat muodostavat Varistyttö-trilogian ja sen on ilmestynyt 2014. Trilogiaan kuuluvat teokset Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone. Samalla nimimerkillä on ilmestynyt neljäskin kirja, Lasiruumiit.  

En vielä osaa sanoa paljoakaan kirjasarjasta, sillä olen lukenut vasta parikymmentä sivua ensimmäistä osaa. Alkutilanteessa Tukholmasta erään aseman läheltä löytyy kuolleen pojan ruumis. Rikoksen saa selvitettäväkseen rikoskomisario Jeanette Kihlberg. En siis osaa vielä sanoa, että menikö rahat hukkaan ja kannattiko ostaa kirjaa kansien perusteella.

P.S. Huomasin äsken, että Varistyttö-trilogialla on omat suomenkieliset nettisivut. Jännittävää.