La La Land ja uran ja rakkauden välinen ristiriita

Koska minulla on muutenkin tapana seurata kaikkia ilmiöitä ja trendijuttuja ”vähän” jälkijunassa, ajattelin, että nyt olisi kulunut riittävä aika siitä, kun ko. elokuva oli pinnalla, ja katsoin joku aika sitten La La Landin. Elokuva sinänsä oli hämmentävän hurmaava, vaikka siinä oli kaikki ainekset olla myös tosi korni.

No, aloin kuitenkin miettiä tätä teemaa. Elokuvasta tuli minulle mieleen juuri äsken parjaamani kirja Valo jonka kadotimme. Miksi? Koska molemmissa pääasiallinen sanoma on, että rakkaus (sellainen suuri ja intohimoinen) ja ura, tai oikeastaan unelmien toteuttaminen, ovat ristiriidassa keskenään – molempia ei voi saada. Joko sinun on uhrattava urasi rakkauden edestä, tai sitten jätettävä rakkaasi ja seurattava unelmiasi. Jostain syystä molemmat ei onnistu. Ei ainakaan jos molemmilla on unelmia. Ja ilmeisesti sitä suurta rakkautta voi esiintyä vain sellaisten ihmisten välillä, joilla on suuria unelmia ja kunnianhimoa. 

Niin ja näissä tarinoissa poikkeuksetta työ voittaa rakkauden.

Mistä se kertoo? Että työ on tärkeämpää kuin toinen ihminen? Että toiselle ihmisille ei voi antaa vastuuta onnellisuudestaan? Näissä tarinoissa tietysti kaikki saavuttavat ne unelmansa työn saralla. Entäs sitten ne tarinat, joissa uhrataan kaikki unelman takia, mutta ei saavutetakaan mitään ja jäädään ilman uraa ja rakkautta? Niitä ei kerrota.

P.S. Kaunein kohtaus elokuvassa oli ehkä se, missä Sebastian kävelee laiturilla iltaruskon aikaan ja hyräilee sitä ”city of stars” -laulua.

Vuoden raastavin rakkaustarina – tai sitten ei

Ensimmäisiä lukemiani kirjoja tämän vuoden puolelta oli Jill Santopolon Valo jonka kadotimme (Otava 2018, suomentanut Inka Parpola). Sitä on ylistetty koskettavaksi ja pysäyttäväksi rakkauskertomukseksi. Seuraava juonikuvaus sisältää ehkä vähän spoilereita.

Päähenkilö on New Yorkissa asuva Lucy. Tarina saa alkunsa New Yorkin syyskuun 2001 terrori-iskun päivänä. Lucy on opiskelija ja Shakespeare-luennolla, kun he kuulevat lentokoneiden törmänneen kaksoistorneihin. Samalla luennolla on Gabriel, Gabe, jonka kanssa Lucy lähtee luennon jälkeen katsomaan asuntolan katolta taivaanrannassa häämöttävää hävitystä. Lucy ja Gabe tuntevat yhteyden välillään ja jakavat kiihkeän hetken. Vielä samana päivänä Gabe kuitenkin palaa yhteen edellisen tyttöystävänsä kanssa, ja heidän tiensä erkanevat ennen kuin suhde ehti edes alkaa.

Pari vuotta myöhemmin Lucy ja Gabe tapaavat kuitenkin taas sattumalta ja heidän välilleen syntyy kiihkeä rakkaussuhde. Tällä kertaa suhde kestää noin vuoden, minkä jälkeen Lucy jää yksin New Yorkiin sydän särkyneenä. Kirja tämän jälkeen perustuu siis siihen, että Lucy elää elämäänsä eteenpäin unohtamatta kuitenkaan koskaan suurta rakkauttaan Gabeen ja että hän alituisesti reflektoi sitä. Lucy tapaa pian Darrenin, jonka kanssa hän menee naimisiin ja perustaa perheen. Gabe puolestaan tekee maailmalla uraa valokuvaajana ja he pitävät toisiinsa yhteyttä silloin tällöin.

Lucy on kirjan kertoja ja hän puhuttelee kertoessaan Gabea. Tarinan kuluessa käy selväksi, että hän kertoo tarinaa, heidän tarinaansa omasta näkökulmastaan Gabelle jossakin loppupisteessä, johon kirja päättyy. Tietyssä mielessä se luo kirjaan sopivan jännitysmomentin, ja tunteen siitä, että tarinassa ollaan menossa jotakin kohti, jotakin kliimaksia, jossa tämä epätyydyttävä rakkaustarina saa lopulta päätöksensä. Toisaalta ei ole kauhean vaikea arvata, minkä tyyppinen dramaattinen käänne on luvassa.

En pitänyt kirjasta kovin paljoa. Valitettavasti suurelta osin siihen vaikutti (monin) paikoin kömpelö käännös. En saanut käsiini alkuperäistä englanninkielistä versiota, jotta olisin voinut verrata, mutta monet sanavalinnat tuntuivat teennäisiltä.  Tai siis, harvempi varmaan kuvailee menevänsä maanalaisella töihin. Itse en koskaan ole kuullut puhuttavan myöskään tarkistusluettelosta – yhteydessä, jossa tehdään listaa ihannetyttöystävän ominaisuuksista. Voisin veikata alkuperäisen sanan olleen check list.

Eli ehkä kielen herkkyys olisi tehnyt helpommaksi samaistua Lucyyn ja hänen kivuliaisiin tunteisiinsa ja päästä paremmin mukaan tähän rakkaustarinan raastavuuteen. Nyt koko juttu jätti jotenkin kylmäksi.

Tai sitten olen itse vain liian kyyninen. Vuoden mittainen suhdehan on pelkkää alkuhuumaa: siinä ei ala vielä toisen nenänkaivuu ärsyttää. Ilmankos se sitten saavuttaa jotkin maagiset mittasuhteet siinä, kuinka ihmeellistä kaikki oli ja kuinka täydellistä kaikki olisi ollut sen toisen kanssa.

Yksi asia, johon myös kiinnitin huomiota, vaikka se ei sinänsä suoraan liitykään itse tarinaan, oli henkilöhahmojen hyväosaisuus, joka oli koko ajan taustalla jotenkin itsestäänselvyytenä. Oli käyty huippuyliopistot ja Lucykin sai heti valmistumisen jälkeen suoraan unelmatyöhön johtavan työpaikan. Työuralla ja unelmilla oli iso merkitys kirjassa, ja siihen nähden täytyy sanoa, että Lucyn unelmatyö lastenohjelmien tuottajana tuntui vähän hatusta vedetyltä. Tämän lisäksi kaikki olivat tietenkin tosi hyviä työssään: Lucy eteni koko ajan, Darren, jonka kanssa Lucy lopulta meni naimisiin, solmi isoja ja rahakkaita diilejä töissään ja Gabesta tuli tunnettu ja tunnustettu valokuvaaja. Oli iso asunto Brooklynissä ja lomatalo. Kaksi lasta ja koira. Ja ilmeisesti myös täydellinen ulkonäkö, koska kukaan, joka kärsii minkäänlaisista vartalokomplekseista, ei vain kasuaalisti mainitse pukeutuneensa sortseihin ja bikineihin sinä päivänä, kun tapasi tulevan aviomiehensä. Gabellä sentään oli jotain perhetraumoja menneisyydessään, mutta muuten kaikki oli kovin siloista. Sitä suurta ja traagista rakkaustarinaa lukuun ottamatta.

En oikeastaan täysin tavoita sitä, miksi kirja ärsytti minua niin paljon. Yksi konkreettinen syy oli tietysti käännöksen oletettu heikkous (tai sitten alkutekstikin oli huonoa, en tiedä). Ehkä toinen syy oli se, kuten eräs toinen kirjan lukenut luonnehti – hän sanoi, ettei pitänyt päähenkilöstä, Lucystä, että tämä ei tehnyt mitään, märehti vain.

Lopulta jos miettii, kirjassa ei tapahtunut kauheasti mitään: Yksi tyttö ja poika rakastuvat, eroavat koska poika lähtee ulkomaille. Lucy haikailee Gaben perään, kuitenkin rakastuu Darreniin ja perustaa perheen tämän kanssa. Välillä ajattelee enemmän ja vähemmän Gabea. Kyttää tätä Facebookissa. (Hauska piirre muuten tuo, että Facebookin vaikutus ihmisten ihmissuhteisiin alkaa näkyä kirjoissakin!) Sitten lopulta kuvittelee Darrenin pettävän ja päätyy sänkyyn vielä kerran Gaben kanssa, joka on vaan niin ihmeellinen. (Siksikö että on puoliksi vain haavekuva?) Ja sitten Gabelle käy huonosti. Ja Lucy on raskaana.

Loppu olisi muuten ollutkin ehkä ihan tehokas ja hyvä ilman sitä viimeiseksi ympättyä kirjettä syntymättömälle pojalle. Tuntuu siltä, niin kuin kirjoittajakin olisi tajunnut, että toiseksi viimeinen luku on tosi hyvä lopetus, mutta kun olisinvielä halunnut kertoa tämän ja tämän, ja sitten päätyy vielä laittamaan viimeiseksi luvuksi ylimääräisen lisäkkeen.

Plääh. Eräs ihminen, jolle haukuin kirjaa, kysyi minulta, että tykkäänkö yleensä tällaisista rakkaustarinoista. Tajusin, etten osaa vastata. En ehkä yleensä lue rakkaustarinoita. Ehkä en pidä? Toisaalta esimerkiksi Pienessä elämässä Juden ja Williamin välinen rakkaus (OHO SORI SPOILERI) oli koskettavampi. Kenties realistisuudessaan? Vaikka kai Lucyn suhteet Darreniin ja Gabeenkin olivat tietyssä mielessä realistisia. Ihmisille vaan tulee erilaisia suhteita elämänsä aikana. Toisaalta tuntuu vähän surulliselta, että elämässä niin suuren merkityksen saa se yksi, joka kesti niin vähän aikaa, ja sitten siitä ei osaa koskaan päästää irti. Pakkomielteinen rakkaus on kaunista vain kirjoissa. Tosielämässä se on vain vähän surullista.

Cormoran Strike -sarja jatkuu: Silkkiäistoukka ja Pahan polku

Viime vuoden lukusaldoon kuuluivat myös Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin Cormoran Strike -sarjaa jatkavat Silkkiäistoukka (Otava 2015) ja Pahan polku (Otava 2015). Jännä muuten, että miksi sarja on nimetty Striken mukaan kun Robin on ihan yhtä paljon ellei enemmän kirjojen päähenkilö? Itse ainakin koen Robinin henkilöistä läheisemmäksi.

Silkkiäistoukan tarina lähtee liikkeelle, kun kirjailija Owen Quinen vaimo palkkaa Striken etsimään kadonnutta miestään. Paljastuu, että itseriittoinen kirjailija on murhattu raa’asti. Hän on juuri saanut valmiiksi käsikirjoituksen romaaniin, joka paljastaisi skandaaleita yhdestä jos toisestakin Lontoon kirjallisuuspiirien jäsenestä. Näistä ympyröistä myös Strike ja Robin alkavat etsiä murhaajaa.

Pahan polku tuo mysteerin astetta henkilökohtaisemmalle tasolle. Robinille lähetetään toimistolle naisen jalka. Strike päättelee nopeasti, että kyseessä voi olla vain henkilökohtainen kosto, joka on suunnattu häntä kohtaan. Poliisi ei ole vakuuttunut Striken teoriasta, ja Strike alkaa itse selvittää kuka kolmesta hänelle kaunaa kantavasta miehestä menneisyydestä on teon takana.

Galbraith eli Rowling on Harry Pottereista tuttuun tapaan taitava rakentamaan juonikuvioita ja viemään mysteerit loppuratkaisuun asti ilman että tarina lässähtää. Hän pudottelee ovelasti vihjeitä pitkin matkan vartta, mutta mysteeri ei silti ratkea liian helposti. Rowlingille ominaista on myös se, että vaikka molemmissa teoksissa tapahtuu todella raakoja ja hirvittäviäkin asioita, tyyli on kuitenkin jotenkin sillä tavalla kevyt, että ne eivät seuraa uniin.

Parasta antia koko kirjasarjassa on kuitenkin pääpari itse. Rowling on taitava henkilöhahmojen rakentaja ja on mielenkiintoista seurata, miten Cormoranin ja Robinin välinen suhde kehittyy. Molemmat ovat henkilöhahmoina kiinnostavia: he eivät ole liian siloisia tai persoonattomia vaan tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Rowling on hyvä kuvaamaan heidän tunteitaan ja ajatuksia, jotka johtavat kulloisiinkin tekoihin. Esimerkiksi Robinissa näkyy toisaalta sekä epävarmuus ja tarve näyttää kykynsä että määrätietoisuus ja kunnianhimo. Heillä molemmilla on sekä hyvät että huonot hetkensä niin kuin ihmisillä yleensäkin.

Rowlingin dekkarit ovat mukavaa luettavaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Striken ja Robinin välinen dynamiikka kehittyy. Pahan polussa jäätiin nimittäin vaiheeseen, josta ei ehkä ihan smoothisti palata entiseen.

Terveisiä viime vuodelta: eteläkorealainen lukukokemus

Siitäkin on vierähtänyt jo joku tovi, kun luin Han Kangin kiitetyn Vegetaristin (Gummerus 2017, suomentanut Sari Karhulahti). Siitä on vierähtänyt myös tovi, kun kirjoitin tämän pohdinnan kirjasta, joten editointi jää nyt tällä kertaa vähemmälle. Koitan tässä alkuvuoden aikana kirjoitella lyhyesti ajatuksia kirjoista, joita tuli luettua viime syksyn aikana. Ja sitten toivottavasti voin alkaa kirjoittaa uusista kirjoista, joita luen tänä vuonna! 

Kuten jo aiemmin kerroin, odotukseni olivat korkealla. Kirjan kuvauksissa sanottiin sen käsittelevän itsemääräämisoikeutta, kontrollia ja olevan mm. ”sensuelli, provosoiva ja raju”. Juonta voi kuvata lyhyesti niin, että tavallinen, vaatimaton eteläkorealainen nainen, Yeong-hye, päättää yhtäkkiä lopettaa lihansyönnin, minkä seuraukset ovat arvaamattomat ja kauaskantoiset. Niin kuin arvata saattaa, kyse on niin paljosta muustakin.

En oikein osaa tarkkaan määritellä mitä sellaista odotin, mitä kirja ei kuitenkaan ollut. Ehkä odotin itsemääräämisoikeuden teeman olevan enemmän poliittinen tai yhteiskunnallinen, kun se lopulta oli enemmän filosofinen, jopa eksistentialistinen. Että kyse todellakin on niin paljon enemmästä kuin vain lihansyönnistä.

Kun Yeong-hye luopuu lihansyönnistä, hän tuntuu luopuvan myös sosiaalisista konventioista ja perinteisistä käyttäytymissäännöistä, ja se jos mikä ajaa hänen läheisensä hulluuden partaalle. Hänen aviomiehelleen erityisen vaikeaa tuntuu olevan se, että Yeong-hye kieltäytyy käyttämästä rintaliivejä. Kaiken kaikkiaan kyse ei ole siitä, että Yeong-hye ei suostu syömään lihaa – hän ei myöskään suostu selittämään miksi.

Keho, kehollisuus, siihen liittyvät säännöt ja valta ovat vahvasti esillä kirjassa. Muiden tarve kontrolloida Yeong-hyen kehoa, verhota se, kun hän itse haluaisi olla alasti, syöttää sille lihaa, kun hän itse ei haluaisi, hoitaa sitä väkisin ja jopa väkivalloin kun hän itse haluaisi olla vapaa – kenellä on valta kenenkin ruumiiseen ja siihen, miten sitä käyttää? Oman mausteensa tähän tuo myös Yeong-hyen lankomiehen ihmiskehoa käyttävä videotaideteos, jota tehdessään hän rikkoo rajan jos toisenkin.

Romaani koostuu kolmesta osasta, jossa kussakin joku toinen kertoo Yeong-hyen tarinaa hänen puolestaan. Ensimmäisen osan kertoja on hänen aviomiehensä, toisen osan hänen siskonsa aviomies ja kolmannen hänen siskonsa. Sekin on hyvin oivaltavaa: siinä missä Yeong-hye ei saa kontrolloida omaa kehoaan ja elämäänsä, hän ei edes saa kertoa tarinaansa itse.

Vaikka kaksi ensimmäistäkin osaa ovat kiehtovia, vasta kolmas osa sai minut todella ajattelemaan ja ymmärtämään, miksi tätä kirjaa kehutaan. Vaikka lukukokemus ei olekaan yhtä intensiivinen kuin Pienessä elämässä, kirja on joka tapauksessa vaikuttava.

Kuten tässä jo monesti on todettu, kyse ei ole vain siitä, saako ihminen päättää, mitä hän syö. Kirja saa pohtimaan sitä, mitä ihminen saa tehdä keholleen ja mitä ei – mitä hän saa tehdä elämälleen. Joku muu haluaa aina määritellä sen, miten sinun kuuluisi kehoasi käyttää, joku muu haluaa käyttää kehoasi tai sinun käyttävän sitä johonkin. Kyse on myös siitä, kenellä on valta päättää, kuka on sairas ja kuka ei, milloin ja ketä tulee hoitaa väkisin. Ja jopa siitä, että ihminen jopa pakotetaan elämään väkisin, kun hän itse haluaisi luopua.

Syy siihen, miksi Yeong-hye luopuu lihansyönnistä, ei lopulta selviä kuin viitteellisesti. Hän alkaa nähdä painajaisia, joiden hän toivoo loppuvan kun hän lakkaa syömästä mitään eläinperäistä. Painajaisten syy ja alkuperä jäävät kuitenkin osin hämärän peittoon. Yeong-hyen sisko pohtii heidän vaikeaa lapsuuttaan maaseudulla, ankaraa isäänsä, herkän Yeong-hyen traumaattisia kokemuksia. Pikku hiljaa Yeong-hye pakenee yhä kauemmas tästä ns. normaalista elämästä.

Kun Yeong-hye lakkaa välittämästä siitä, mitä hänen pitäisi haluta, mitä muut haluavat hänen olevan, lopulta hänen ympäriltään kaikkoavat kaikki muut paitsi hänen siskonsa, jonka elämä on myös hajonnut matkan varrella. Sisko on myös ainoa, joka alkaa lopulta ymmärtää ja näkee (konkreettisestikin) sen absurdin väkivallan, johon he ovat ajautuneet yrittäessään pakottaa Yeong-hyetä takaisin muottiin, tietenkin, hänen omaksi vallakseen. Hän hitaasti tajuaa, että ehkä siskolla oli vain rohkeutta tehdä se, mitä hän koskaan ei itse uskaltanut.

Ehkä Yeong-hye vain päästi jossain vaiheessa irti siitä ohuesta säikeestä, joka yhdisti hänet jokapäiväiseen elämään. 

P.S. Tulikohan kaikille nyt selväksi, mistä olikaan kyse?

Kirjailija ei tiedä mitä tekee

Kun televisio on kolme kuukautta rikki, saa näköjään kaikenlaista aikaan. Yhtenä tylsänä lauantai-iltana sain vihdoin päätökseen kahden vuoden hammastenkiristelyn. Luin loppuun vuoden 2014 Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014).

Tästä kahden vuoden lukuajasta toki suurin osa kului siihen, että kirja makasi pöydällä pölyttymässä, kun siihen ei tehnyt mieli koskea pitkällä tikullakaan. Minulla on kuitenkin sellainen vamma, etten tykkää jättää kirjoja kesken. Tai en ainakaan myöntää, että joku kirja olisi jäänyt kesken (kyllä minä sen Nenäpäivänkin vielä joskus selätän). No, jonkinlainen uteliaisuus kai kuitenkin eli siitä, että miten tarina päättyy.

Mutta jos nyt vielä ei tullut selväksi, minä inhosin sitä. Inhosin sen muka-intellektuellia piilo-opetussuunnitelmaa tiedemaailman toiminnan kuvaamisesta, ja siitä, miksi Suomessa asiat on perseestä (tai ainakin 90-luvulla oli). Inhosin sen saarnaavaa dystooppista uhkakuvien maalailua siitä, miten käy, kun niiden älylaitteiden ja tietoturvan kanssa pelleillään. Jotenkin ärsyttävää tuollainen tarve esittää näkemys kaikkeen, mikä jotensakin on ajankohtaista. Romaani ei myöskään ole sille paras paikka.

Inhosin myös kirjan kaikkia henkilöhahmoja. Kukaan ei ollut erityisen sympaattinen tai samaistuttava. Toisaalta, sitä voinee pitää myös taitavuuden osoituksena henkilökuvauksessa, sillä useinhan ihmiset ovat inhottavia, pikkumaisia ja itsekkäitä pelkureita. Jännä oli myös se noin yhdessä yössä tapahtunut muodonmuutos, jossa katkerasta teinipojasta tuli yhtäkkiä fiksu, karismaattinen ja oikeudenmukainen aikuinen, joka tietää mitä tekee.

Niin ja tietysti se oli sen äidin vika kun pilasi isän ja pojan ainoan mahdollisuuden tutustua – mitäs tuosta, että sitäkin ennen olisi ollut 18 vuotta aikaa.  

Jopa kirjan traaginen loppuratkaisu oli kädenlämpöinen. Todellista kohtalon ivaahan olisi ollut siinä, jos isä olisi ampunut poikansa koskaan ymmärtämättä tämän agendaa. Nyt kuitenkin piti saada vähän happy ending ja joku tuntematon ulkopuolinen tekemään ikävä surmatyö, ettei päähenkilö liikaa likaannu.

Eikä siinäkään vielä kaikki: Kirjan kerronta oli tappavan tylsää. Jos vaikka kolmanneksen olisi ottanut pois, niin ehkä en olisi joutunut ihan kahta vuotta tähän käyttämään. No, onpahan sekin nyt vihdoin luettu ja turhaumat purettu tänne blogiin.

P.S. Meinasin laittaa linkin Wikipedian juonikuvaukseen, mutta ilmeisesti sielläkään ei kukaan oikein ole jaksanut lukea kirjaa. 

Vaikuttava kirja: Hanya Yanagiharan Pieni elämä

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miksi tuntuu siltä, että juuri mikään kirja ei oikein kunnolla sävähdytä: monet viime aikoina lukemani romaanit ovat olleet ihan kelpo kirjoja, tai oikeastaan ihan kivoja, tai mukavia, tai taitavasti kirjoitettuja mutta eivät kovin vaikuttavia. Valitettavan suuri osa on tuntunut myös ihan puhtaasti keskinkertaisilta. Olen kaivannut sellaista vaikuttavaa lukuelämystä, joka jotenkin järisyttäisi maailmaani. Mietin, että olenko jotenkin ylimielinen tai kyynistynyt tai jotenkin kykenemätön näkemään hyvää lukemissani kirjoissa: odotanko jotain ihmeellistä tunnekokemusta, joka on jäänyt teini-ikään? Jos lukisin Kaurasen Sonja O:n nyt, tuntuisiko kokemus lainkaan niin oivaltavalta?

Toukokuun alussa luin kuitenkin kirjan, jolle annoin epäröimättä viisi tähteä Goodreadsissa. Kyseessä oli Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi 2017, suomentanut Arto Schroderus; A Little Life 2015), joka on kerännyt kehuja ja palkintoja maailmanlaajuisesti. Päälle 900-sivuinen järkäle on kaikki kehunsa ansainnut. Oman lukukokemukseni intensiivisyyteen saattoi vaikuttaa myös se, että erinäisistä olosuhteista johtuen luin kirjasta noin puolet yhden päivän aikana.

Romaanin lähtökohtana on neljän nuoren miehen ystäväporukka. Malcolm, JB, William ja Jude ovat kaikki erilaisista taustoista ja erilaisia myös luonteiltaan ja mielenkiinnon kohteiltaan, ja he ovat ystävystyneet collegessa huonetoveruuden myötä. Kirjan alussa kaikki ovat muuttaneet New Yorkiin collegen jälkeen ja etsivät niin työuraa, asuntoa kuin rakkauttakin. Aivan alussa kuvataan heidän ystävyyttään ja hengailuaan yhdessä ja toisaalta annetaan tilaa kullekin erikseen. Pian keskushenkilöksi nousee kuitenkin Jude.

Ensimmäisenä lukija saa tietää, että Judella on ongelmia jalkojensa kanssa ja toisinaan lamaannuttavia kipukohtauksia. Hänen ystävänsä eivät tiedä juuri mitään hänen menneisyydestään, ja Juden itsepintaisen vaikenemisen takia he ovat oppineet olemaan kysymättä. Koko ajan käy selvemmäksi, että Judella on traaginen menneisyys, joka on vahingoittanut häntä niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Juden traumat vaikuttavat tietysti hänen omaan elämäänsä mutta epäsuorasti myös kaikkiin hänen läheisiinsä. Juden elämää määrittää syvä häpeä asioista, joita hänelle on tapahtunut, ja pelko siitä, että joku joskus saa tietää – eli pelko siitä, että ihmiset, jotka hän on onnistunut saamaan lähelleen, hylkäävät hänet.

Massiivinen romaani kattaa näiden neljän miehen oikeastaan koko aikuiselämän. Kukin heistä löytää paikkansa ja pääsee toteuttamaan intohimojaan valitsemallaan alalla. Juden elämää seurataan tarkimmin ja ystävistä William pysyy tiiveimmin hänen rinnallaan. Muutoin suhteet ja yhteydenpidon määrä vaihtelevat eri aikoina, ja välirikoiltakaan ei vältytä. Yanagiharan ajan kulumisen kuvaus oli mielestäni osuvaa. Välillä uppoudutaan yksityiskohtaisemmin tapahtumiin, välillä kuluu pitempiä aikoja vain yleisen kuvauksen varassa. Välillä on hyviä vuosia ja välillä vaikeampia aikoja. Juden terveydentila vaihtelee, välillä parempaan, välillä huonompaan suuntaan ja toisaalta myös hänen psyykkinen terveytensä heilahtelee. Joka tapauksessa aika kulkee vääjäämättä eteenpäin, ihmiset vanhenevat ja muuttuvat. 

Pala palalta avataan Juden menneisyys. Lukija saa tietää kaiken ja luultavasti enemmän kuin haluaisikaan. Raastavia ovat myös kuvaukset menneisyytensä kanssa kamppailevan Juden tunteista ja ajatuksista. Kaikesta saavuttamastaan ammatillisesta menestyksestä ja rakkaista ihmisistä huolimatta hän ei pääse eroon syvästä uskosta omaan huonommuuteensa ja arvottomuuteensa. Toisaalta tuntuu äärimmäisen turhauttavalta se, miten hän ei koskaan usko sitä hyvää, mikä hänen ympärillään on, toisaalta sen tajuaa, että juuri niin vaikeaa se voi olla. Kirjaa lukiessa joutuu armottomasti kohtaamaan ihmisten pahuuden ja ne jäljet, joita se toisiin jättää. Eikä loppuratkaisukaan varsinaisesti poikkea muun kirjan hengestä. Tekee mieli kysyä, miksi ja miten kukaan voi – vaikka kyse on fiktiosta, en yhtään epäile, etteikö olisi olemassa ihmisiä, joille oikeasti käy yhtä pahasti elämässä. Kirja ottaa valtaansa eikä päästä irti loputtuaankaan.

Selailin jonkun verran muiden lukijoiden arvioita ja mietteitä erinäisistä blogeista ja Goodreadsista. Moni tuntui olevan sitä mieltä, että teoksessa mässäillään väkivallalla; että teot on kuvattu tarpeettoman yksityiskohtaisesti ja vähempikin kuvailu olisi riittänyt. En osaa olla samaa mieltä. Toki teksti oli paikoin järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa, mutta toisaalta kokonaisuudesta tuli juuri siksi niin vaikuttava. Miten muuten olisi voinut suhteuttaa Juden massiiviset ongelmat myöhemmällä iällä, ellei lopulta olisi saanut (tai joutunut) tietää myös sitä, mikä ne kaikki aiheutti? Yanagihara itse on myös sanonut, että halusi liioitella. Toisaalta tuska ja kärsimys on ylenpalttista mutta toisaalta myös päähenkilöiden saavuttama menestys poikkeuksellista. Vastakohdat korostavat toisiaan ja osoittavat, ettei ulkoinen menestys takaa onnellista elämää.

Jotenkin on jännä huomata, miten monista asioista voi olla eri mieltä muiden lukijoiden kanssa. Näin teosta moitittavan muun muassa realismin puutteesta. Edellä mainitun liioittelun valossa kritiikin voi tietysti ymmärtää, mutta mielestäni teoksen kuvaus oli riipaisevan todentuntuista. Elämässä ei ole siistejä loppuja eikä kauniisti solmittuja tarinanpäitä. Kaikki tarinat eivät noudata vaikeuksien-kautta-voittoon -kaavaa. Kirjassa kuvataan hyvin ajan vääjäämätöntä etenemistä, sitä kuinka vuosikymmeniin mahtuu parempia ja huonompia aikoja vuoron perään, ja kuinka ihminen voi silti päätyä taistelemaan jatkuvasti saman asian kanssa. Esiin nousee kysymys identiteetistä: vaikka ihminen vanhenee, vaikka olosuhteet ympärillä muuttuvat ja hiukset harmaantuvat, kuinka paljon ihmisestä itsestään pysyy samana? Kuinka paljossa ihminen itse on kykenevä muuttumaan?

Yanagiharan kerronta on todella luontevaa ja käännös on mielestäni onnistunut. Kirjassa ei ole mitään kömpelöä tai teennäistä. Välillä lukiessani mietin, miten kukaan edes pystyy kirjoittamaan näin, kuvaamaan Juden kamppailun ikään kuin suoraan hänen päänsä sisästä, kuvaamaan kaikki hänen ristiriitaiset ja pakottavat ajatuksensa ja tunteensa.

Toisia lukijoita näytti vaivaavan se, että kirja ei sijoitu tarkasti mihinkään tiettyyn aikaan, eikä vuosikymmenien vierähtämistä varsinaisesti huomaa yhteiskunnan muuttumisena. Kirjan tapahtuma-aika on jonkinlainen määrittelemätön 2000-luku, ja minua ei haittaa yhtään tämänkaltainen ajattomuus. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin ihmisten väliset suhteet, niin hyvässä kuin pahassa, ihmisten vaikutus toisiinsa ja ehkä ajan vaikutus ihmisiin, mutta pohjimmiltaan sillä ei ole väliä, tapahtuuko kommunikointi kännykällä vai telefaksilla.

Melko triviaalina huomiona on pakko vielä mainita, että jotkut kommentoijat penäsivät, miksi kukaan Juden ystävistä ei todella auta häntä. Itse näin asian taas eri tavalla: minusta oli uskomatonta, miten rakastavasti ja uskollisesti Juden läheiset kerta toisensa jälkeen valvoivat hänen vuoteensa äärellä, ja miten monta heitä kuitenkin oli. Miten he jaksoivatkin kamppailla hänen puolestaan hänen demoneitaan vastaan. Ei ketään voi auttaa väkisin, eikä kukaan jaksa loputtomiin kantaa toisen taakkaa. Varmasti moni tietää, kuinka raivostuttavaa on yrittää uskoa ihmiseen, joka ei itse usko itseensä.

Pieni yksityiskohta, jonka myös haluaisin mainita, koska se ihastutti minua erityisesti: Se, miten kirjassa tuodaan esille ihmisten seksuaalinen suuntautuminen ja ihonväri – tai oikeastaan ei tuoda. Varsinkin kirjan alkupuolella ihmiset tulevat paikalle joko tyttö- tai poikaystävänsä kanssa, eikä siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa. Jotkut pitivät tätäkin piirrettä epärealistisena, mutta itse vain toivoisin, että olisimme jo matkalla kohti sellaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, missä sillä tosiaankaan ei olisi väliä, seurusteleeko miehen vai naisen kanssa ja minkä värinen iho kelläkin on. Mielestäni tämä oli tavallaan malliesimerkki siitä, miten luontevasti asiaa voi(si) käsitellä.  

Tällaisen kirjan jälkeen on ehkä vaikea aloittaa uutta. Ja enpä kamalasti lukenutkaan pariin viikkoon. Seuraavaksi kuitenkin aloin lukea kehuttua Han Kangin Vegetaristia. Odotukseni ovat aika korkealla, sillä teosta on kehuttu niin paljon ja toisaalta liitän sen myös itse mielessäni samaan kastiin Pienen elämän kanssa, joten odotan jotain hyvin suurenmoista. Katsotaan miten käy.  

Jälkihuomautus: koska juttuni viimeistely ja julkaisu venyi noin puolitoista kuukautta, on Vegetaristikin luettu jo aika päiviä sitten. Siitä lisää myöhemmin. 

Ärsyttävä bloggaaja

Minusta on näköjään tullut juuri sellainen ärsyttävä bloggaaja, joka ei päivitä blogiaan. Muutama ihminen näköjään silti tilastojen perusteella jaksaa käydä katsomassa, josko se laiska bloggari olisi parantanut tapansa.

Kirjoittamattomuuden syy on ollut yksinkertaisesti se, ettei ole tehnyt mieli kirjoittaa mistään, enkä ole aikoihin ottanut kuviakaan mistään. Olen lukenut enimmäkseen työhön liittyviä asioita, ja niistä ei tee mieli kirjoittaa blogiin. Kaikki käsityöt on kesken, ja olisi kivempi esitellä valmiita tuotoksia. Paitsi kaksi paria vauvasukkia olen tehnyt ja kolmas on puoliksi valmis, mutta niistä on jo kuva täällä.

Kohta saan luettua kolmannenkin osan Varistyttö-trilogiaa, josta kerroin aiemmin kirjojen kansiin keskittyvässä postauksessani. Meinasin kirjoittaa siitä jo silloin kun sain ensimmäisen osan luettua, mutta onpa hyvä etten kirjoittanut, koska kokonaisuutena tämä vaikuttaa paremmalta. Eli vinkki jo tässä vaiheessa, jos alat lukea kyseistä sarjaa, niin lue kaikki osat. Se on oikeastaan yksi teos. Yhtenä päivänä metrossa vastapäätä minua istui nainen, joka luki toista osaa, Unissakulkijaa. Olin juuri pari päivää aiemmin saanut sen itse luettua ja tavallaan teki mieli sanoa jotain kirjasta, mutta enpä sitten sanonut kuitenkaan.

Pointti oli kuitenkin kai se, että kunhan saan viimeisenkin osan luettua loppuun, niin kirjoitan jotain koko sarjasta.

Ja kun vauvasukat valmistuvat, alan kutoa toiselle puoliskolle kapitalistin kintaita. Ja jotta joku tulisi jatkossakin lukemaan blogiani, en kerrokaan niistä vielä enempää vaan pidän jännitystä yllä, hähää!

Ehkä jossain vaiheessa voisin taas kirjoittaa myös siitä, mitä telkkarista, tai nykyään läppärin näytöltä, katselen. Vanha totuushan kertoo, että valmistuneen sukan ja Ridgen määrä tv:ssä ovat suoraan verrannollisia. Tosin itse en katsele Ridgeä, vaan tällä hetkellä Luke Cagea. Taisin aiemmin mainitakin katsoneeni Netflixistä Marvelin sarjakuviin perustuvat Jessica Jonesin ja Agentti Carterin. Nyt syyskuun lopussa ne saivat kaverikseen Luke Cagen, jota yhden jakson jo eilen katselin (ja viimeistelin yhden sukan).

Nyt jotta ette täysin kyllästyisi jorinoihini, ajattelin liittää tähän loppuun vielä mielivaltaisen valikoiman ruokakuvia syksyn varrelta. Voitte vaikka koittaa kommentteihin arvailla, mitä mikäkin mössö pitää sisällään. 

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

11