perjantai 11. elokuuta 2017

Kirjailija ei tiedä mitä tekee

Kun televisio on kolme kuukautta rikki, saa näköjään kaikenlaista aikaan. Yhtenä tylsänä lauantai-iltana sain vihdoin päätökseen kahden vuoden hammastenkiristelyn. Luin loppuun vuoden 2014 Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014).

Tästä kahden vuoden lukuajasta toki suurin osa kului siihen, että kirja makasi pöydällä pölyttymässä, kun siihen ei tehnyt mieli koskea pitkällä tikullakaan. Minulla on kuitenkin sellainen vamma, etten tykkää jättää kirjoja kesken. Tai en ainakaan myöntää, että joku kirja olisi jäänyt kesken (kyllä minä sen Nenäpäivänkin vielä joskus selätän). No, jonkinlainen uteliaisuus kai kuitenkin eli siitä, että miten tarina päättyy.

Mutta jos nyt vielä ei tullut selväksi, minä inhosin sitä. Inhosin sen muka-intellektuellia piilo-opetussuunnitelmaa tiedemaailman toiminnan kuvaamisesta, ja siitä, miksi Suomessa asiat on perseestä (tai ainakin 90-luvulla oli). Inhosin sen saarnaavaa dystooppista uhkakuvien maalailua siitä, miten käy, kun niiden älylaitteiden ja tietoturvan kanssa pelleillään. Jotenkin ärsyttävää tuollainen tarve esittää näkemys kaikkeen, mikä jotensakin on ajankohtaista. Romaani ei myöskään ole sille paras paikka.

Inhosin myös kirjan kaikkia henkilöhahmoja. Kukaan ei ollut erityisen sympaattinen tai samaistuttava. Toisaalta, sitä voinee pitää myös taitavuuden osoituksena henkilökuvauksessa, sillä useinhan ihmiset ovat inhottavia, pikkumaisia ja itsekkäitä pelkureita. Jännä oli myös se noin yhdessä yössä tapahtunut muodonmuutos, jossa katkerasta teinipojasta tuli yhtäkkiä fiksu, karismaattinen ja oikeudenmukainen aikuinen, joka tietää mitä tekee.

Niin ja tietysti se oli sen äidin vika kun pilasi isän ja pojan ainoan mahdollisuuden tutustua – mitäs tuosta, että sitäkin ennen olisi ollut 18 vuotta aikaa.  

Jopa kirjan traaginen loppuratkaisu oli kädenlämpöinen. Todellista kohtalon ivaahan olisi ollut siinä, jos isä olisi ampunut poikansa koskaan ymmärtämättä tämän agendaa. Nyt kuitenkin piti saada vähän happy ending ja joku tuntematon ulkopuolinen tekemään ikävä surmatyö, ettei päähenkilö liikaa likaannu.

Eikä siinäkään vielä kaikki: Kirjan kerronta oli tappavan tylsää. Jos vaikka kolmanneksen olisi ottanut pois, niin ehkä en olisi joutunut ihan kahta vuotta tähän käyttämään. No, onpahan sekin nyt vihdoin luettu ja turhaumat purettu tänne blogiin.



P.S. Meinasin laittaa linkin Wikipedian juonikuvaukseen, mutta ilmeisesti sielläkään ei kukaan oikein ole jaksanut lukea kirjaa.