Cormoran Strike -sarja jatkuu: Silkkiäistoukka ja Pahan polku

Viime vuoden lukusaldoon kuuluivat myös Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin Cormoran Strike -sarjaa jatkavat Silkkiäistoukka (Otava 2015) ja Pahan polku (Otava 2015). Jännä muuten, että miksi sarja on nimetty Striken mukaan kun Robin on ihan yhtä paljon ellei enemmän kirjojen päähenkilö? Itse ainakin koen Robinin henkilöistä läheisemmäksi.

Silkkiäistoukan tarina lähtee liikkeelle, kun kirjailija Owen Quinen vaimo palkkaa Striken etsimään kadonnutta miestään. Paljastuu, että itseriittoinen kirjailija on murhattu raa’asti. Hän on juuri saanut valmiiksi käsikirjoituksen romaaniin, joka paljastaisi skandaaleita yhdestä jos toisestakin Lontoon kirjallisuuspiirien jäsenestä. Näistä ympyröistä myös Strike ja Robin alkavat etsiä murhaajaa.

Pahan polku tuo mysteerin astetta henkilökohtaisemmalle tasolle. Robinille lähetetään toimistolle naisen jalka. Strike päättelee nopeasti, että kyseessä voi olla vain henkilökohtainen kosto, joka on suunnattu häntä kohtaan. Poliisi ei ole vakuuttunut Striken teoriasta, ja Strike alkaa itse selvittää kuka kolmesta hänelle kaunaa kantavasta miehestä menneisyydestä on teon takana.

Galbraith eli Rowling on Harry Pottereista tuttuun tapaan taitava rakentamaan juonikuvioita ja viemään mysteerit loppuratkaisuun asti ilman että tarina lässähtää. Hän pudottelee ovelasti vihjeitä pitkin matkan vartta, mutta mysteeri ei silti ratkea liian helposti. Rowlingille ominaista on myös se, että vaikka molemmissa teoksissa tapahtuu todella raakoja ja hirvittäviäkin asioita, tyyli on kuitenkin jotenkin sillä tavalla kevyt, että ne eivät seuraa uniin.

Parasta antia koko kirjasarjassa on kuitenkin pääpari itse. Rowling on taitava henkilöhahmojen rakentaja ja on mielenkiintoista seurata, miten Cormoranin ja Robinin välinen suhde kehittyy. Molemmat ovat henkilöhahmoina kiinnostavia: he eivät ole liian siloisia tai persoonattomia vaan tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Rowling on hyvä kuvaamaan heidän tunteitaan ja ajatuksia, jotka johtavat kulloisiinkin tekoihin. Esimerkiksi Robinissa näkyy toisaalta sekä epävarmuus ja tarve näyttää kykynsä että määrätietoisuus ja kunnianhimo. Heillä molemmilla on sekä hyvät että huonot hetkensä niin kuin ihmisillä yleensäkin.

Rowlingin dekkarit ovat mukavaa luettavaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Striken ja Robinin välinen dynamiikka kehittyy. Pahan polussa jäätiin nimittäin vaiheeseen, josta ei ehkä ihan smoothisti palata entiseen.

Terveisiä viime vuodelta: eteläkorealainen lukukokemus

Siitäkin on vierähtänyt jo joku tovi, kun luin Han Kangin kiitetyn Vegetaristin (Gummerus 2017, suomentanut Sari Karhulahti). Siitä on vierähtänyt myös tovi, kun kirjoitin tämän pohdinnan kirjasta, joten editointi jää nyt tällä kertaa vähemmälle. Koitan tässä alkuvuoden aikana kirjoitella lyhyesti ajatuksia kirjoista, joita tuli luettua viime syksyn aikana. Ja sitten toivottavasti voin alkaa kirjoittaa uusista kirjoista, joita luen tänä vuonna! 

Kuten jo aiemmin kerroin, odotukseni olivat korkealla. Kirjan kuvauksissa sanottiin sen käsittelevän itsemääräämisoikeutta, kontrollia ja olevan mm. ”sensuelli, provosoiva ja raju”. Juonta voi kuvata lyhyesti niin, että tavallinen, vaatimaton eteläkorealainen nainen, Yeong-hye, päättää yhtäkkiä lopettaa lihansyönnin, minkä seuraukset ovat arvaamattomat ja kauaskantoiset. Niin kuin arvata saattaa, kyse on niin paljosta muustakin.

En oikein osaa tarkkaan määritellä mitä sellaista odotin, mitä kirja ei kuitenkaan ollut. Ehkä odotin itsemääräämisoikeuden teeman olevan enemmän poliittinen tai yhteiskunnallinen, kun se lopulta oli enemmän filosofinen, jopa eksistentialistinen. Että kyse todellakin on niin paljon enemmästä kuin vain lihansyönnistä.

Kun Yeong-hye luopuu lihansyönnistä, hän tuntuu luopuvan myös sosiaalisista konventioista ja perinteisistä käyttäytymissäännöistä, ja se jos mikä ajaa hänen läheisensä hulluuden partaalle. Hänen aviomiehelleen erityisen vaikeaa tuntuu olevan se, että Yeong-hye kieltäytyy käyttämästä rintaliivejä. Kaiken kaikkiaan kyse ei ole siitä, että Yeong-hye ei suostu syömään lihaa – hän ei myöskään suostu selittämään miksi.

Keho, kehollisuus, siihen liittyvät säännöt ja valta ovat vahvasti esillä kirjassa. Muiden tarve kontrolloida Yeong-hyen kehoa, verhota se, kun hän itse haluaisi olla alasti, syöttää sille lihaa, kun hän itse ei haluaisi, hoitaa sitä väkisin ja jopa väkivalloin kun hän itse haluaisi olla vapaa – kenellä on valta kenenkin ruumiiseen ja siihen, miten sitä käyttää? Oman mausteensa tähän tuo myös Yeong-hyen lankomiehen ihmiskehoa käyttävä videotaideteos, jota tehdessään hän rikkoo rajan jos toisenkin.

Romaani koostuu kolmesta osasta, jossa kussakin joku toinen kertoo Yeong-hyen tarinaa hänen puolestaan. Ensimmäisen osan kertoja on hänen aviomiehensä, toisen osan hänen siskonsa aviomies ja kolmannen hänen siskonsa. Sekin on hyvin oivaltavaa: siinä missä Yeong-hye ei saa kontrolloida omaa kehoaan ja elämäänsä, hän ei edes saa kertoa tarinaansa itse.

Vaikka kaksi ensimmäistäkin osaa ovat kiehtovia, vasta kolmas osa sai minut todella ajattelemaan ja ymmärtämään, miksi tätä kirjaa kehutaan. Vaikka lukukokemus ei olekaan yhtä intensiivinen kuin Pienessä elämässä, kirja on joka tapauksessa vaikuttava.

Kuten tässä jo monesti on todettu, kyse ei ole vain siitä, saako ihminen päättää, mitä hän syö. Kirja saa pohtimaan sitä, mitä ihminen saa tehdä keholleen ja mitä ei – mitä hän saa tehdä elämälleen. Joku muu haluaa aina määritellä sen, miten sinun kuuluisi kehoasi käyttää, joku muu haluaa käyttää kehoasi tai sinun käyttävän sitä johonkin. Kyse on myös siitä, kenellä on valta päättää, kuka on sairas ja kuka ei, milloin ja ketä tulee hoitaa väkisin. Ja jopa siitä, että ihminen jopa pakotetaan elämään väkisin, kun hän itse haluaisi luopua.

Syy siihen, miksi Yeong-hye luopuu lihansyönnistä, ei lopulta selviä kuin viitteellisesti. Hän alkaa nähdä painajaisia, joiden hän toivoo loppuvan kun hän lakkaa syömästä mitään eläinperäistä. Painajaisten syy ja alkuperä jäävät kuitenkin osin hämärän peittoon. Yeong-hyen sisko pohtii heidän vaikeaa lapsuuttaan maaseudulla, ankaraa isäänsä, herkän Yeong-hyen traumaattisia kokemuksia. Pikku hiljaa Yeong-hye pakenee yhä kauemmas tästä ns. normaalista elämästä.

Kun Yeong-hye lakkaa välittämästä siitä, mitä hänen pitäisi haluta, mitä muut haluavat hänen olevan, lopulta hänen ympäriltään kaikkoavat kaikki muut paitsi hänen siskonsa, jonka elämä on myös hajonnut matkan varrella. Sisko on myös ainoa, joka alkaa lopulta ymmärtää ja näkee (konkreettisestikin) sen absurdin väkivallan, johon he ovat ajautuneet yrittäessään pakottaa Yeong-hyetä takaisin muottiin, tietenkin, hänen omaksi vallakseen. Hän hitaasti tajuaa, että ehkä siskolla oli vain rohkeutta tehdä se, mitä hän koskaan ei itse uskaltanut.

Ehkä Yeong-hye vain päästi jossain vaiheessa irti siitä ohuesta säikeestä, joka yhdisti hänet jokapäiväiseen elämään. 

P.S. Tulikohan kaikille nyt selväksi, mistä olikaan kyse?