Joskus keväällä (muistaakseni) luin Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018, kääntänyt Sari Karhulahti). Ensi näkemältä ajattelin, että teos ei ehkä edusta sitä lajityyppiä, jonka parissa yleensä viihdyn, mutta jokin Eleanorissa veti puoleensa.
Kustantajan kuvauksessa Eleanoria luonnehditaan vuoden epätodennäköisimmäksi
sankariksi. Eleanor on kirjanpitäjänä mainostoimistossa. Hän ei pahemmin
piittaa työkavereidensa seurasta vaan viihtyy yksin. Hänen rutiininsa pysyvät
samoina: hän menee aamulla töihin, pitää lounastaukonsa yksin ja syö aina samaa
ruokaa, illalla hän menee kotiin ja lukee tai katselee televisiota.
Perjantaisin hän hakee pitsan ja lukittautuu kotiinsa viikonlopuksi vodkapullon
kanssa. Viikoittain Eleanor puhuu puhelimessa äitinsä kanssa, jonka
pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan muistuttaa, kuinka mitätön hänen
tyttärensä on.
Eleanor on muuten aivan tavallisen näköinen, keskimittainen,
normaalipainoinen, vaaleahiuksinen, mutta toista puolta hänen kasvoistaan
peittää arpi. Eleanor ei pahemmin piittaa ulkonäöstään ja ajattelee vaatteitaankin
enemmän käytännöllisyyden kannalta.
Eleanor on kaiken kaikkiaan vakuuttunut siitä, että hän
pärjää aivan mainiosti itsekseen.
Eleanorilla ei juuri ole sosiaalista elämää, ja hän on myös
sosiaalisissa tilanteissa välillä aika eriskummallinen. En itse pidä yhtään
sellaisesta nolojen tilanteiden komiikasta, ja varmaan melkein kirjan
puoliväliin pelkäsin, koska Eleanor joutuu sellaiseen raastavan kiusalliseen
noloon tilanteeseen, että tekee vain mieli sulkea silmät ja lopettaa lukeminen.
Mutta ei, kirja välttää hienosti Eleanorin sosiaalisille kummallisuuksille
hihittelyn. Pikemminkin ihmiset, joita hän kohtaa ovat häntä kohtaan
empaattisia ja hienotunteisia, mikä oli todella ilahduttavaa. Toisaalta myös mainiolla tavalla tekstissä tuodaan Eleanorin näkökulma esille: hänen silmissään muut ihmiset käyttäytyvät omituisesti monissa tilanteissa.
Eleanorin elämä alkaa muuttua, kun uusi työkaveri, it-puolen
Raymond vetää hänet mukaan yllättävään tapahtumaketjuun. Eräänä päivänä he lähtevät
töistä yhtä aikaa ja näkevät kadulla kun vanha mies saa sairaskohtauksen.
Raymond vaatii, että he jäävät auttamaan miestä, ja kutsumalla ambulanssin he
pelastavat hänen henkensä. Näin Eleanor ja Raymond tutustuvat Sammyyn ja myös
hänen perheeseensä – ja toisiinsa. Eleanorin rutinoitunut arki alkaa järkkyä.
Pikkuhiljaa alkaa myös selvitä tarina Eleanorin arpisten
kasvojen taustalla. Samalla selittyvät jotkin hänen eriskummalliset tapansa ja
käyttäytymisensä. Se ei olekaan mikään kevyt tarina, vaan Eleanorin lapsuudesta
ja nuoruudesta paljastuu järkyttäviä asioita, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä
edelleen.
Se, mikä kirjasta teki poikkeuksellisen kokemuksen, oli se
miten se jätti samaan aikaan sekä surullisen olon että hyvän mielen. Surullisen
kaikkien niiden asioiden takia, mitä Eleanorin on pitänyt kokea ja miten se
kaikki on tehnyt hänestä sulkeutuneen. Ja toisaalta hyvän mielen siitä
toivosta, joka hänen elämässään alkaa pilkottaa. Eleanor joutuu käymään
aallonpohjalla, mutta se tavallaan johtaa myös hyvään: hän näkee, että
hänelläkin on elämässään ihmisiä, jotka välittävät, ja alkaa vihdoin käsitellä
kipeitä kokemuksiaan. Eleanorin menneisyys ei päästä häntä helpolla, eikä lukijaakaan,
mutta hän kuitenkin alkaa kulkea eteenpäin, eikä lukijana voi kuin iloita hänen
puolestaan.
Kirjasta on tekeillä myös elokuva, Reese Witherspoonin
tuotantoyhtiö on hankkinut oikeudet. Hieman pelottaa, millainen hahmo
Eleanorista elokuvaan tehdään. Toivottavasti ei ainakaan sorruta siihen nolojen
tilanteiden komiikkaan.
