Klassikkomatskua: The Handmaid's Tale

Taas pitkästä aikaa pääsin bloginkin pariin! Olen touko-kesäkuussa lukenut lähinnä työjuttuja, niin aikaa ja energiaa muuten vaan lukemiselle ei oikein ole ollut. Mutta nyt sain vihdoin yhden pitkään yöpöydällä roikkuneen kirjan luettua loppuun, eikä se olekaan mikä tahansa kirja vaan Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale (1985). Luin itse englanniksi, mutta suomenkielinenkin versio toki löytyy, se on nimeltään Orjattaresi ja Matti Kannoston suomentama (1986) ainakin Wikipedian mukaan.

Itse kuulin kirjasta varmaankin reilu vuosi sitten, kun kirjasta tehdystä tv-sarjasta alkoi pyöriä mainoksia. Silloin en löytänyt kirjasta suomenkielistä versiota, joten ostin englanninkielisen. Ilmeisesti tv-sarjan suosio on innoittanut sittemmin uudet painokset kirjastakin. Osittain siksi varmaan välttelinkin kirjaan tarttumista: vaikka hyvin englantia osaankin, on aina kuitenkin kevyempää lukea suomeksi. Toukokuussa kuitenkin vihdoin tartuin toimeen, kirjaa on kehuttu niin paljon kaikkialla, että halusin sen lukea. Tv-sarjaa en muuten ole katsonut. Halusin lukea kirjan ensin, mutta varmasti jossain vaiheessa katson myös sarjan. Nyt ollaan muuten niin tuoreen lukukokemuksen äärellä kerrankin, että viimeiset sivut kääntyivät eilen iltapäivällä!

Odotukseni The Handmaid’s Talea kohtaan olivat kovat. Dystopioissa on aina jotakin kiehtovaa, ja ylipäänsä se, mitä vaikkapa takakansikuvauksessa kerrotaan kirjasta, vaikutti kiinnostavalta. Täytyy sanoa, että teos oli lopulta aika erilainen kuin odotin, mutta se ei välttämättä ole lainkaan huono asia.

Asetelma on varmaan kaikille jo melko tuttu: Uskonnolliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan Yhdysvalloissa ja uuden valtion, Gileadin yhteiskuntajärjestys on täysin muuttunut. Päähenkilö Offred on orjatar (Handmaid), jonka tehtävänä on tuottaa lapsi korkea-arvoiselle pariskunnalle, jonka vaimo ei ole lasta onnistunut saamaan. – Niin joo, suomenkielisessä versiossa käytetyt termit on osittain hukassa kun itse luin englanniksi.. Koitin kyllä googlailla! – Se on hänen tärkein ja ainoa tehtävänsä. Terveiden lasten syntyminen on käynyt harvinaiseksi muun muassa ydinvoimalaonnettomuuksissa vapautuneen säteilyn takia.

Jokaisen yhteiskunnan jäsenen rooli on tarkkaan määritelty ja perhemuodot ja ylipäätään ihmisten väliset suhteet tiukkaan kontrolloituja. Vain ylempiarvoisilla komentajilla on oikeus orjattareen. Joillain miehillä ei ole lainkaan oikeutta "omaan naiseen". Offred asuu perheessä, jonka muodostavat komentaja ja tämän vaimo. Tämän lisäksi taloudessa on autonkuljettaja Nick sekä Marthat Rita ja Cora. Marthat ovat eräänlaisia taloudenhoitajia. Muita näkyviä hahmoja ovat vartijat (? Guardian), tädit (Aunt), jotka kouluttavat orjattaret. Jossain mainitaan myös Econowives, jotka ovat ilmeisesti arvoltaan vähäisempien miesten vaimoja, jotka hoitavat talousaskareet itse. Jokaisen rooli näkyy myös pukeutumisessa. Vaimoilla on siniset vaatteet, tyttärillä valkoiset. Vartijoilla tietenkin univormut. Orjattaret pukeutuvat punaiseen peittävään mekkoon, ja heillä on huntu ja siivet kasvojensa sivuilla, sekä piilottamaan heidän kasvonsa että estämään heitä näkemästä liikaa.

Hierarkia on myös selvä. Naiset eivät esimerkiksi saa lukea tai kirjoittaa. Orjattarilta on kielletty moni muukin asia, joka vaimoille on sallittu, kuten tupakointi. Offredin päivän sisältö on lähinnä odottamista. Sitä rytmittävät ruokailut ja sääntöjen mukaan tapahtuvat ostosreissut kaupunkiin. Jokainen orjatar kävelee sinne toisen lähellä asuvan orjattaren kanssa. Säännöllisin väliajoin on seremoniailta, jonka tarkoitus on Offredin hedelmöittäminen. Nautinto on siitä kaukana, orjattaren tarkoitus on olla vain vaimon lainakohtu eikä oma persoonansa.

Millä tavalla kirja sitten oli erilainen kuin odotin? Se kuva, mikä Gileadista muodostuu, ja tarina siitä, miten se syntyi, vedellään aika impressionistisin siveltimenvedoin. Kirjassa ei oikeastaan ole järjestelmällistä ja selkeää kuvausta yhteiskunnasta ja sen järjestyksestä. Asiat tulevat esille yksittäisinä huomioina, ympäristön kuvaamisena, Offredin muistoina. Offred on teoksen minäkertoja, ja oikeastaan teksti on pitkälti kuvausta hänen sen hetkisestä elämästään, tunteistaan, ajatuksistaan.

Atwoodin mielikuvituksen voima on uskomaton. Hän kuvaa uskottavasti sitä, miltä tuntuu, kun ei ole mitään. Ei mitään tekemistä, ei mitään määräysvaltaa; omaan kehoon tai omaan elämään. Kun ainoa ajanviete on kipeät muistot, kaipuu omaa lasta ja miestä kohtaan, jotka on viety pois ja joiden kohtalosta ei ole tietoa. Kun ystävyyskin on kielletty, ja ainoat ihmiskontaktit ovat niihin, jotka halveksivat ja vihaavat. Kun ei ole edes omaa nimeä: Offred muodostuu sanoista of ja Fred, komentajan nimi, jolle hän kuuluu. Ja kun ainoa keino selviytyä on toimia sääntöjen mukaan. Kuvaavaa on, että orjattarien huoneesta ja ulottuvilta on viety pois kaikki, millä he voisivat vahingoittaa itseään. Kylpyhuoneessa ei ole peiliä. Ruokailuvälineinä vain lusikka ja haarukka, ei koskaan veistä. Koska se olisi ainoa tie, jolla he voisivat päästä pois, päättää omasta puolestaan, mutta Gilead tarvii heidän ruumiinsa, sen kyvyn lisääntyä.

Paitsi että Gileadissa ainoastaan nainen voi olla hedelmätön, mies ei koskaan. Jos orjatar ei onnistu tuottamaan jälkeläistä tietyssä ajassa, hän on epäonnistunut, unwoman, ja hänet, no nyt en olekaan ihan varma, tapetaanko vai viedäänkö siirtokuntiin (Colonies), joissa kuolee vain hitaammin.

Mielestäni kirja oli vaikuttava nimenomaan ihmismielen tutkielmana. Siitä, miten mieli joustaa ja mukautuu olosuhteisiin, selviytyy. Toisaalta siitä, kuinka kapinallisinkin ja omatahtoisinkin voidaan lopulta alistaa.

Offredin mielenliikkeiden lisäksi kiinnostava oli muun muassa komentajan hahmo. Hän on hallitsevassa asemassa, hän on ollut perustamassa, luomassa ja suunnittelemassa uutta, vallitsevaa järjestelmää, ja hän uskoo siihen, ainakin jollain tasolla. Silti myös hän on valmis rikkomaan sen sääntöjä, hän jopa kokee, että hänellä on siihen oikeus – ihmisiähän mekin vain olemme (ei tarkka sitaatti). Ja toisaalta, vaikka kontrolli on kuinka tiukkaa, aina on pimeät markkinat, aina on palvelus palveluksesta, aina jossain on vastarinta.

Olen ihan tyytyväinen, että lopulta luin kirjan englanniksi. Suomennosta en tietty osaa sen tarkemmin kommentoida, mutta nyt esimerkiksi se tuntuu aika epäsointuvalta, että esimerkiksi päähenkilön nimi (ilmeisesti) käännöksessä on Frediläinen. Merkitys ja idea on sama, mutta Offred kuulostaa jo sinänsä nimeltä, ja sen muodon tajuaa vasta hetken päästä.

Muuten en ole ihan varma, tekeekö millekään kirjalle hyvää kamalan suuri etukäteishehkuttaminen. Se nostaa odotukset hirveän korkealle, vaikka ehkä kirja tekisi suuremman vaikutuksen noin niin kuin puhtaalta pöydältä. Pidin siis kyllä kirjasta, ja se oli vaikuttava, mutta ehkä ei kuitenkaan sellainen elämys kuin vähän odotin. 

Loppuun vielä sitaatti ensimmäisen luvun lopusta, muisto keskuksesta (Red Centre), jossa Offred on koulutettu tehtäväänsä. Jotenkin koskettava kuvaus pienistä keinoista pitää kiinni siitä, kuka on, tai kuka joskus oli.   

We learned to whisper almost without sound. In the semi-darkness we could stretch out our arms, when the Aunts weren’t looking, and touch each other’s hands across space. We learned to lip-read, our heads flat on the beds, turned sideways, watching each other’s mouths. In this way we exchanged names, from bed to bed:             Alma. Janine. Dolores. Moira. June.

P. S. Koneella on puoliksi kirjoitettu juttu myös keväällä luetusta Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjasta. Muistin myös, että keväällä luin Max Porterin Grief Is the Thing with Feathers, joka on myös ollut paljon esillä, siitäkin voisin koittaa jonkun sanasen joskus. Viime viikolla sain luettua kauniin pienen kirjan Näistä raunioista (Ananda Devi). Tällä hetkellä keskeneräisenä on Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, siitä sitten ainakin kirjoitan!