Sara Stridsbergin Unelmien
tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan (Drömfakulteten – tillägg till
sexualteorin, 2006) sai suomennoksensa tänä vuonna Tammen keltaista kirjastoa. Suomentaja on muuten hienoa työtä tehnyt Outi Menna.
Kirjan
aiheena on Valerie Solanasin elämä - tekijänsä omin sanoin kyseessä on kirjallinen
fantasia hänestä, eli vaikka historiallinen henkilö on todellinen, tämän kirjan
puitteissa sekä tapahtumat että päähenkilö ovat fiktiivisiä.
”Oikea” Valerie Solanas (1936-1988) oli yhdysvaltalainen
radikaalifeministi, joka varmaankin tunnetaan parhaiten, jos tunnetaan,
SCUM-manifestin luojana ja siitä, että hän ampui Andy Warholia.
Itse en tiennyt Solanasista oikein mitään ennen tämän kirjan
lukemista. SCUM-manifestista olin kuullut, mutta tekijää en tuntenut. Ei nyt
tietysti ehkä vieläkään voi sanoa, että tuntisin Valerie Solanasia, sillä
täytyy muistaa että lukemani kirja on fiktiota, kuvitelmaa Solanasin elämästä.
Mutta täytyy sanoa, että kirjassa maalataan kiehtova kuva älykkäästä,
lahjakkaasta ja määrätietoisesta mutta monella tavalla rikkinäisestä naisesta.
Romaani on fragmentaarinen kokoelma Valerien elämästä. Yksi
linja on jossain määrin kronologinen: siinä käydään läpi Valerien lapsuutta,
nuoruutta, opiskeluaikaa ja lopulta muuttoa New Yorkiin ja siellä tutustumista
Andy Warholiin.
Lapsuus sijoittuu Georgiaan, aavikolle, Ventoriin, josta
muuten tekijä huomauttaa alkusanoissaan, että siinä on yksi osoitus teoksen
fiktiivisyydestä: Georgiassa ei ole aavikoita. Valerie elää äitinsä Dorothyn ja
isänsä Louisin kanssa. Pieni Valerie joutuu toistuvasti isänsä hyväksikäyttämäksi,
kunnes tämä lähtee ja jättää hänet ja Dorothyn. Vaikka Louis lähteekin, Valerien
elämä ei juuri parane. Dorothy juo, kerjää rakkautta yhä uusilta miehiltä ja hänen
mielenterveytensä on epävakaa. Valerie lukee ja haaveilee kirjoituskoneesta.
Sähkövaloja aavikolla. Dorothy verannalla vetyperoksidia hiuksissaan, auringonsäteet heijastuvat metallifoliosta, sylissä naistenlehti, kiiltäviä sivuja, päiväunelmia. Sinä kävelet puiden katveessa pilvenpiirtäjäajatuksinesi. Isojen amerikkalaisten puiden rungot heittävät maahan sokeita verisiä varjoja, muistoissa Louisin vaaleat hiukset jotka laskeutuvat käsillesi, laskeutuvat taas, aurinko, bensahuurut, kihelmöivä kuplinta käsivarsissa. Haaveilet kirjoituskoneesta, siitä että Dorothy vihdoin antaisi sinulle kirjoituskoneen, unelmoit muutosta pois, pois aavikolta, pois Ventorin paskaelämästä. Kätesi ovat lentäviä säkeniä mustilla koskettimilla ja moottoritiellä, joka vie muualle.
Lopulta Dorothy pakenee uutta miesystäväänsä rannikolle,
Alligator Reefille. Valerie lähtee hänen perässään. Dorothy ostaa hänelle
kirjoja, hän sanoo, että Valeriesta tulee vielä Amerikan presidentti. Dorothy
lupaa Valerielle kirjoituskoneen, jonka hän saa, kun Dorothyn miesystävä tulee
hakemaan heitä takaisin. Mutta Valerie ei jää enää Ventoriin vaan hän palaa
yksin Alligator Reefille.
VALERIE: Alligator Reef. Atlantti. Valkoista hiekkaa, valkoisia kiviä. Häikäisevän vaalea teräksinen vedenpinta, usvaa. Rantaan ajautunutta levää. Aurinkovarjoja. Turisteja. Minun ja Dorothyn ranta. Sitten Dorothy aavikolla. Hän ei saa luettua kirjaa loppuun.
KERTOJA: Mitä muuta?
VALERIE: Sitten on pieni merihevospoika joka vaeltaa rannoilla kamera räpsyen. Minä ja hän ja rantaan lyövät aallon.
Valerie elää rannalla merihevospojan, Silkkipojan kanssa. He
pääsevät molemmat Marylandiin opiskelemaan, ja Valerie lähtee edeltä hoitamaan
asioita. Hän lupaa tulla hakemaan Silkkipoikaa, mutta hän lykkää sitä aina
uudestaan, ja kun hän lopulta palaa on jo myöhäistä.
Yliopisto on uusi maailma Valerielle. Hän opiskelee psykologiaa
ja kokee ulkopuolisuutta. Valerie tutustuu Cosmogirliin, ystävään,
rakastettuun, vaikuttajaan.
Aluksi pelkäät Marylandissa kaikkea, Cosmoa, hänen suudelmiaan, professoreita, luentosaleja, keskiluokkaisia tyttöjä, keskiluokkaisia poikia. Sitten syöksyt käytävillä käsi Cosmon kädessä, voittamattomana, aivot palavasti tiedettä ja tulevaisuutta janoten.
Loppuaikoinaan yliopistossa Valerielle tulee pakkomielle
tehdä kokeita, joissa kaikki uroshiiret tapetaan ja tutkitaan vain naaraiden
yhteiskuntaa, jossa naaraat pystyvät lisääntymään keskenään.
Kronologisen osion ehkä viimeisessä vaiheessa seurataan
hajanaisesti Valerien vaiheita New Yorkissa. Marylandissa Cosmo odottaa häntä
takaisin. Valerie kirjoittaa ja haluaa saada näytelmänsä julkaistuksi. SCMUM-manifesti
julkaistaan. Valerie tutustuu Andy Warholiin.
Lopulta Valerie ampuu Warholia ja joutuu psykiatriseen
sairaalaan.
Mielisairaala-ajanjakso on mukana läpi lähes koko kirjan.
Kronologisen tarinan seassa vuorottelevat muun muassa pätkät sairaalasta. Valerien
aikaa mielisairaalassa kuvataan niiden keskustelujen kautta, joita hän käy
tohtori Ruth Cooperin kanssa. Erityisesti näissä keskusteluissa tulee esille
minusta yksi romaanin viehättävimmistä piirteistä: ohipuhuminen. Kuinka usein
sitä varmasti tapahtuu keskusteluissa, ja kuinka harvoin sitä näkee kuvattavan?
Valerie pysyy järkähtämättömästi omassa
kannassaan. Hän ei suostu johdateltavaksi eikä häntä saa vietyä harhaan
ydinsanomansa ääreltä.
TOHTORI RUTH COOPER: Nyt puhutaan siis paranoidisesta skitsofreniasta, johon liittyy vakavaa masennusta ja suuri potentiaali tuhoisaan käytökseen.
VALERIE: Minä en ole sairas.
TOHTORI RUTH COOPER: Olet hyvin sairas, Valerie. Mikä ei tarkoita, ettet olisi erittäin lahjakas ja voimakastahtoinen nainen.
VALERIE: Eihän se ole sairautta. Toistan itseäni. Minun tilani ei ole sairaus. Pikemminkin olen valaistunut, leikkaussalin kirkas valkoinen valo valaisee kaikkia sanoja ja asioita ja hahmoja ja identiteettejä. Vain lyhyen uintivedon tai huutomatkan päässä sinusta, tohtori Cooper, kaikki näyttää erilaiselta. Sinun niin sanottu diagnoosisi on tarkka kuvaus naisen asemasta massapsykoosijärjestelmässä. Skitsofrenia, vainoharhaisuus, masennus ja potentiaali tuhoisaan käytökseen. Jokainen patriarkaatissa elävä tyttö tietää, etteivät skitsofrenia ja vainoharhaisuus ja masennus ole yksilökohtaisten tautitilojen kuvauksia. Ne ovat diagnooseja, jotka kuvaavat täydellisesti naisväestön aivokapasiteetin jatkuvaan mollaamiseen ja raiskauksiin perustuvaa yhteiskuntarakennetta ja valtiomuotoa.
Näiden lisäksi kirja koostuu toistuvista luvuista, joissa Valerie
on sairaana hotellihuoneessa tekemässä kuolemaa, 1988. Näissä pätkissä kertoja
on usein läsnä, keskustelee kohteensa kanssa, kuten jo edellä olevassa lainauksessa.
Valerien viimeisissä päivissä ei ole mitään ylevää. Hän on yksin, sairas ja
unohdettu.
Minua viehätti tekstin rujous ja runollisuus. Minua
viehätti, miten se on koostettu. Jotenkin tuntuu, että nimenomaan tällaisten
katkelmien kautta voi saada intensiivisemmän kuvan jonkun sellaisen henkilön
elämästä kuin Valerie (toki edelleen muistaen kirjan fiktiivisyyden).
Kirjassa on siis suoran kerronnan lisäksi paljon suoraa
dialogia henkilöiden välillä. Useampi luku on aakkosluettelo eri aiheista. Lisäksi
on muita katkelmia ja pätkiä, unia, muistoja, kuvitelmaa. Toden kuvaamista unenomaisin
keinoin. Kuvaus ja kieli on samaan aikaan runollisen kaunista että suoraa, jopa
groteskia. Se sopii hyvin niin ristiriitaiseen hahmoon kuin Valerie Solanas.
Solanasin ajatukset ovat tietysti radikaaleja ja äärimmäisiä
– manifestissaan hän käytännössä sanoo, että kaikki miehet pitäisi tappaa. Valerien
mielestä seksi on aina raiskaus, joten on vain oikeudenmukaisempaa, että nainen
ottaa siitä maksun. Hänen maailmassaan miehet ovat vaanivia, saalistavia haita.
Silti, siitä huolimatta jotain viehättävää, puoleensavetävää ja vapauttavaa on
hänen ehdottomuudessaan ja radikaaliudessaan. Vankkumattomassa uskossaan.
Jotenkin on sellainen olo, että haluaisin tehdä jonkun viiltävän
analyysin Valerien hahmosta, ja siitä miten se suhteutuu hänen ajamiinsa
asioihin, mutta kirja oli vaikuttava jotenkin sellaisella tasolla, että sitä on
vaikea pukea sanoiksi. Teksti vetää puoleensa jo ihan itsensä takia. Sekä
traagisuudessaan että riemastuttavuudessaan. Sanoista ja tekstistä nauttimista puhtaimmillaan.
Muistakaa, minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu.
Sanoo Valerie Solanas mielisairaalassa ja toisinaan tuntuu,
että hän on oikeassa.
Odotanpa muuten innolla Stridsbergin toisen suomennetun romaanin, Niin raskas on rakkaus, lukemista.
