Virkkasin vähäsen

Minusta on jännä, kun käsitöistä ja niiden tekemisestä puhutaan sellaisena absoluuttisena taitona, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Ne tulevat esille lähinnä sellaisina kommentteina, että ”vitsi kuinka hienoa että sulla on sellainen taito” tai jotain vastaavaan. Itselleni tulee lähinnä vaivautunut olo siitä. Kai nyt sukan voi kutoa kuka tahansa, jos haluaa opetella. Itse olin koulussa käsitöissä ihan surkea. Kaiken valmistumiseen meni ikuisuus, saumat menivät poikkeuksetta vinoon ja valtavasta keskittymisestä huolimatta se esiliinan niskalenkki kieroon. Eikä visiokaan tainnut olla kummoinen. Siitä huolimatta teen nykyään paljonkin käsitöitä. Tai pitäisi kai sanoa, että kudon ja virkkaan, koska enhän minä muuta tee. Ompelukoneet eivät ole koskaan oikein totelleet minua. Tosin ompelemaan haluaisin opetella, koska olisi siistiä, jos osaisi tehdä itselleen vaatteita. Saisipa ainakin sopivia ja itseä miellyttäviä (goodbye kotelomekot sanoi päärynä).

No, kuitenkin kudon ja virkkaan nykyään aika paljon. Mutta en koe, että olisin siinä jotenkin erityisen hyvä: käsityöprojektini alkavat yleensä siitä, että näen jossain, useimmiten Novitan lehdessä, jonkun kivan neuleen, ja haluan sellaisen. Sitten hankin langat (kauppa ja äidin kaappi ovat hyviä paikkoja löytää lankoja) ja sitten teen niin kuin ohjeessa käsketään.

En siis oikein ymmärrä, miksei niin osaisi tehdä kuka tahansa, jos haluaa. Paitsi siinä mielessä, että joskus neuleohjeet on kirjoitettu ihan käsittämättömästi, eikä voi ihminen ymmärtää, mitä siinä käsketään tehdä. Toisin sanoen niissä oletetaan, että lukija osaa jo aika paljon. Esimerkiksi kun virkkasin nallen, ihan ohjeen mukaan, oli mielestäni se haastavin osio kuitattu ohjeessa aika ohuesti. Kun osat oli virkattu, käskettiin ohjeessa jotakuinkin vain kiinnittämään osat toisiinsa ja kirjomaan nallelle silmät ja suu. Niin että mihin kohtaan ja miten? Ai kirjo. Niin että miten? Kiitti vaan ohjeesta. Lopputuloksena syhersin nallelle jotkut tummat sykkyrät neulalla ja langalla suunnilleen silmien ja suun kohdalle. Valitettavasti en muistanut ottaa nallesta kuvaa.

Minun mielestäni oikeaa käsityötaitoa alkaa olla se, kun osaa vaikka itse suunnitella tekemänsä neuleet. Ja ymmärtää erilaisia neuletekniikoita ja osaa soveltaa niitä ihan itse. Omasta mielestäni minä osaan lähinnä lukea. Vähän sama juttu kun en ole koskaan ymmärtänyt, miten ihminen ei osaa laittaa ruokaa, jos osaa lukea.

Olen kyllä miettinyt mistä se johtuu, että tykkään kutoa ja virkata. Yleensä en tykkää mistään pikkutarkasta pipertelystä. En tykkää koristella leivonnaisia, vaikka leipoa tykkäänkin, enkä tykkää askarrella. Mutta ehkä kutominen on sitten niin paljon suurpiirteisempää? Ei ole kauheasti väliä miten langan vetää toisen läpi, ja lopputuloksena on suunnilleen samannäköinen silmukka. Paitsi sitten tietenkin kun tekee jokaisen eri kireydellä, niin sitten voikin kutoa samaa sukkaparia yli puoli vuotta kun ensin toinen sukka on liian löysä, sitten purat, teet uudestaan, siitä tulee liian kireä ja sitten purat taas. Että Odysseusta odotellessa. Toivottavasti se kolmas kerta toden sanoo, ainakin noille kuvassa oleville sukille. Jotka olisivat varmaan olleet ihan kivat tammikuussa sille miehelle-joka-asuu-täällä.

Niin ja nuo isoäidinneliöt. (Joista en ole ollenkaan varma teinkö kaiken päin honkia kun ohjeessa jätettiin taas aika paljon sanomatta.) Niistä tulee toivottavasti villatakin helma. 

Skandidekkarin parissa

Teki mieli pitkästä aikaa lukea dekkareita. En ole vuosiin lukenut dekkareita vaikka vastaavaa kamaa tulee katsottua teeveestä paljonkin. Totesin samalla myös, että vaikka kirjahyllyni pursuilee yli, juurikaan dekkareita sieltä ei löydy. Veljeni työnsi käteeni Camilla Läckbergin Enkelintekijän ja Karin Slaughterin Yli rajan saatesanoin ”lue vaikka noi”. Tein työtä käskettyä ja aloitin Läckbergistä.

En ollut tosiaan aiemmin lukenut mitään Läckbergiä ja käsiini saamani kirja oli nähtävästi jo kahdeksas samaa sarjaa. Vähän pohdin, että kannattaako kahdeksannesta aloittaa, mutta arvelin, että genre on varmaankin sen verran lukijaystävällinen, että teokset toimivat myös itsenäisinä. Luin kirjan ja hyvin pysyin kärryillä. Vajaaseen 500 sivuun kului minulta lopulta kolme päivää. Voinee siis sanoa, että lukijaystävällistä oli. Helppolukuista ja sopivasti koukuttavaa.

Päähenkilönä kirjassa on kirjailija Erica Falck. Olennaisessa osassa on tietysti myös hänen miehensä poliisi Patrik Hedström sekä tämän työkaverit. Yksi tärkeä henkilö on myös Erican sisko Anna. Tarina kietoutuu paikkakunnalle miehensä kanssa palaavan Ebban ympärille. Hän on vuosikymmeniä sitten menettänyt perheensä mystisesti: vuoden vanhana taaperona hänet löydettiin yksin taapertelemasta (heh heh) isänsä pitämän sisäoppilaitoksen ruokasalista. Koko muu perhe oli kadonnut eikä heitä koskaan löydetty. Nyt kun Ebba palaa aikuisena kunnostamaan samaista taloa, alkaa taas tapahtua kummia. Poliisia tarvitaan selvittämään Ebbaa ja hänen miestään kohdannutta tuhopolttoa ja samalla he päättävät palata vanhaan katoamistapaukseen. Erica puolestaan on jo pitkään suunnitellut kirjoittavansa kirjan tapahtumista ja on siksi selvittänyt Ebban suvun historiaa. Uteliaana ihmisenä hän ei voi myöskään olla sekaantumatta tapahtumiin. Erican tutkimusten kautta nykyhetken kerronnan kanssa vuorottelevat myös tarinat menneisyydestä, useiden sukupolvien takaa.

Kirja oli siis hyvinkin viihdyttävä. Henkilöhahmot ja heidän (luultavasti aiemmissa osissa paremmin kuvatut) taustansa tuotiin ovelasti esille heidän pohdinnoissaan käynnissä olevista tapahtumista. Kirja on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Itseäni vähän ärsytti tyyli, jossa yhden henkilön näkökulmasta kerrottiin aina sivun tai parin mittainen pätkä ja sitten vaihdettiin taas toiseen henkilöön. Tarinan edetessä pidemmälle vähän syvällisempikin uppoutuminen yhteen näkökulmaan ja tilanteeseen olisi ollut tervetullut. Tietysti tavoitteena on luoda jännitystä ja ripotella lukijalle palasia tarinasta vähän kerrallaan. Siinä kirja kyllä onnistuukin, mutta toisaalta se on myös hieman kirjan heikko kohta. Palasia tipahtelee sen verran reippaasti, että loppuratkaisusta juuri mikään ei yllätä: olin arvannut lähes kaiken jo kauan ennen kuin se kerrottiin. Tuonnempana aiheesta vähän lisää niille, jotka eivät pelkää juonipaljastuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän kylmäksi. Se oli mukava lukea, viihdyttävä ja koukuttavakin. Asetelma oli traaginen ja houkutteleva. Vaikka henkilöhahmot olivat selvästi kaikki mietittyjä, kokonaisia persoonallisuuksia myös ongelmineen, heistä kehenkään oli vaikea samaistua tai tuntea kovin suurta sympatiaa. Ehkä osansa on sillä, että kahdeksannessa kirjassa lukijan oletetaan jo tuntevan päähenkilöt, mutta osansa oli kuvaustyylilläkin. Tuntui, että henkilöhahmojen piirteet tulivat esille siten, että heitä suoraan kuvailtiin tietyillä adjektiiveilla: esimerkiksi Erican sanotaan olevan utelias, toisten asioihin tuppautuva ja ylihuolehtiva kanaemo (en takaa että juuri näitä sanoja olisi kirjassa käytetty). Olisi tehokkaampaa, jos Erican luonteenpiirteet tulisivat esille enemmän hänen toimintansa kautta kuin suorien kuvausten. Lopputulemana on joka tapauksessa se, että kenenkään kohtalo ei liikuttanut minua suuresti. Vaikka minua ei tosiaankaan ole vaikea saada liikuttuneeksi.

SEURAAva osio sisältää JUONIPALJASTUKSIA. Muun muassa koko loppuratkaisun. Eli epämääräisiä pohdintojani joistakin yksityiskohdista. Näistä ei varmaan saa mitään irti, jollei ole itse lukenut teosta.

Lista asioista, jotka eivät yllättäneet:

1. Ei ollut kovin vaikea päätellä, että salaperäisten synttärikorttien lähettäjä oli Gösta. Ja että hän vaivautuneesti yritti kertoa siitä monta kertaa. Siinä menin hutiin, että ajattelin, että Gösta olisi myös ollut rahojen lähettäjä.
2. Oli selvää, että viidellä koulun oppilaalla (John, Percy, Leon, Josef, Sebastian) oli osuus tapahtumiin, lähinnä jo siksi, että heistä ylipäätään kerrottiin.
3. Ennalta-arvattavaksi kävi myös se, että Mårten esitti murhayrityksiä vaimoaan kohtaan saadakseen hänet turvautumaan itseensä.
4.  Hoksasin myös aika pian sen, että Ia on luultavasti joku kadonneista perheenjäsenistä. Ensin minäkin ajattelin Annelieta, mutta sittemmin tulin siihen (oikeaan) tulokseen, että olisi loogisempaa, jos se olisi Inez.

En tietenkään täysin osannut ennustaa lopun tapahtumia. Esimerkiksi Mårtenin pimahtaminen oli jännä käänne. Toiseksi tietysti se, mitä pääsiäisenä 1974 varsinaisesti tapahtui. Vaikka oli selvää, että em. viisi miestä olivat mukana, oli yllätys, että se varsinainen paha oli perheen poika Claes eikä hänen ankara isänsä. Odotin siis kyllä, että viisikko olisi tappanut perheen, mutta käytännössähän Claes tappoi perheensä ja pojat Claesin. Toisaalta se vähän lässäyttää hehkutettua mysteeriä ja pahuutta: viisikko tavallaan pestään puhtaaksi niistä ennakko-oletuksista, joita heihin on aseteltu. Ja tekee samalla vähän epäloogiseksi sen, millainen mysteeri asiasta syntyi – pojat kun eivät varsinaisesti tehneet muuta pahaa kuin peittelivät asian. Myös se, mitä Claes teki osalle pojista, ohitetaan niin viitteellisesti, että sen teho vähenee. Ja toisaalta, loppuratkaisu asettaa hieman kyseenalaiseksi sen, miksi Sebastian edes oli paikalla: hän ei tiettävästi ollut Claesin uhri, eikä hänellä ollut suhdetta Ineziin kuten Leonilla, eikä hän myöskään osallistunut aktiivisesti tapahtumiin. Hänen roolinsa kirjassa jää siis vähän turhaksi.

Jäin myös pohtimaan Ineziä eli Iaa. Se, kuinka erilaisina nämä kaksi henkilöä esitettiin, teki loppuratkaisusta hivenen ristiriitaisen. Alun kuvauksissa Ia esiintyi kylmänä, omistushaluisena ja pakkomielteisenä naisena, jonka elämä on keskittynyt täysin Leoniin ja joka haluaa mieluiten unohtaa menneisyytensä. Kuitenkin nuori Inez on viaton uhri: pakotettuna naimisiin ilkeän ukonkäppänän kanssa, koko perheen yhteinen sylkykuppi, joka joutuu raatamaan aamusta iltaan. Tilanteesta hänet pelastaa suloinen nuori rakkaus, Leon, joka pitää hänestä huolen tragedian jälkeen. Ja sitten jotenkin tästä Inezistä on tullut katkera Ia, joka haluaa Leonin tilille uhrauksista, joita on tämän vuoksi tehnyt. Ja ei siinä vielä mitään, koska lopussa Iasta kuoriutuu taas yhtäkkiä Inez, joka on lempeä ja rakastava äiti, joka on vain kaivannut tytärtään, jonka hän hylkäsi Leonin pakottamana. Tietysti liika Ian ja Inezin samankaltaisuus tekisi loppuratkaisusta vielä ilmiselvemmän, mutta minun on silti vaikea sovittaa näitä kahta kuvaa samaan henkilöön.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT

No, siinä joitain yksittäisiä huomioita. Ihan lukemisen arvoinen dekkari, mutta voisin kuvitella, että kannattaa aloittaa varhaisemmista osista. Lopullinen arvosana: ihan kiva. 

Villasukat

Tykkään tehdä käsitöitä. Viime aikoina tosin projektini eivät ole hirveän hyvällä prosentilla valmistuneet, vaan ohjelmassa on ollut turhankin paljon purkamista ja uudelleen tekoa. Parit villasukat sain kuitenkin keväällä aikaan.

Vihreä-harmaista piti ensin tulla minulle yösukat, mutta väri oli tylsä ja mies-joka-asuu-täällä tykkäsi niistä, niin tein sille sukat. Ja ostin omiin sukkiini lilaa. Lankana on Novitan Isoveli ja perussukan kudoin ihan omasta päästä. Vähän löysät ovat, mutta sopii tarkoitukseen oikein mainiosti. Joka on siis olla yösukka/kotonahiihtelysukka. Mun varpaat palelee usein. Villasukkakausi on mielestäni myös ympäri vuoden. Kesällä voi vaihtaa vähän ohuempiin.

Sukellus sarjakuvamaailmaan

Tajusin tuossa kerran, että tykkään aika monista sarjakuviin perustuvista elokuvista. Jokin niiden tunnelmassa, tarinoissa ja estetiikassa viehättää. Kuluneena keväänä ja talvena olen katsellut Netflixistä Jessica Jones ja Agent Carter -sarjoja. Molemmat hahmot kuuluvat Marvel-kustantamon sarjakuvaperheeseen. Jessica Jones hahmona esiintyy useammissakin sarjakuvissa mutta Peggy Carterista kertova sarja on (ainakin Wikipedian mukaan) saanut innoituksensa elokuvasta Captain America: The First Avenger. Tykkään molemmista sarjoista ja molemmista hahmoista todella paljon. Siksi harmittaakin, kun kuulin, että Agentti Carteria ei ilmeisesti toisen tuotantokauden jälkeen tehdä enää. Jessica Jonesiakaan ei ole vasta kuin yksi tuotantokausi Netflixissä, toista odotellessa. Sen pitäisi kuulemma tulla lähitulevaisuudessa.

No, tästä sarjakuvamaailmamieltymyksestä päästiinkin siihen, että päätin, että nyt on vihdoin aika tutustua niihin alkuperäisiin teoksiin, eli itse sarjakuviin. Sain kaverilta muutaman teoksen lainaan ja aloin pari päivää sitten lukemaan Alan Mooren V niin kuin verikostoa. Aiempi sarjakuvatuntemukseni perustuu lähinnä Aku Ankkaan, Asterixiin ja Obelixiin sekä Tintteihin (niistä mitään yhtään halveksumatta), mutta on aika jännittävää nyt lähteä lukemaan ensimmäistä kertaa toisen tyyppistä, pidempää sarjakuvatarinaa. Mietin asiaa myös siitä kulmasta, että miten sarjakuvan lukeminen eroaa vaikkapa romaanin lukemisesta.

Itse olen nopea lukija, ja nyt jo 42 sivun jälkeen huomaankin, että minun haasteeni on kenties se, että ahmaisen vain kaikki sivulla olevat tekstit, enkä muista kiinnittää riittävästä huomiota siihen, mitä kaikkea itse kuva kertoo. On helppo määritellä, koska on lukenut sanan, tai lauseen, tai sivullisen tekstiä – mutta koska on lukenut kuvan? Milloin on saanut kuvasta irti sen, mitä se tuo tarinaan? Sarjakuvassa kai kyse on nimenomaan kuvan ja tekstin yhteispelistä. Samoja asioita voinee kyllä kysyä myös tekstistä. Vaikka sanat olisikin mekaanisesti lukenut, milloin voi sanoa ymmärtäneensä ne? Itse kannatan edelleen kirjojen lukemista useampaan kertaan. Nykyään sitä tulee kyllä harvemmin tehtyä, mutta silloin usein tajuaa ja huomaa tekstistä monia asioita, joihin ei ensimmäisellä lukukerralla kiinnittänyt huomiota. Teininä luin lemppariteokseni varmaan kymmeniä kertoja. Sen on jännä, miten siihen ei nykyään muka ole enää aikaa.

Jatkan kuitenkin innolla lukemista. Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvan, jotenkin tarinan kaari on minulle tuttu. Vai onko? Sehän jää nähtäväksi, kuinka paljon itse sarjakuva ja elokuva muistuttavat toisiaan. V niin kuin verikoston jälkeen listalla on muun muassa monien hehkuttama klassikko Watchmen. Tai Vartijat, luen sen suomeksi. 

Porkkanakakku

Tein tuossa kerran porkkanakakkua. Se on yllättävän simppeliä ja tuo mies-joka-asuu-täällä tykkää siitä hämmentävän paljon.

Porkkanakakussa on jännää se, että jotta saa 350 g porkkanaraastetta, täytyy raastaa melkein koko puolen kilon pussillinen porkkanoita.

Mistä tulikin mieleeni, että uusi lempparivälineeni leivonnassa on keittiövaaka. On jotenkin tyydyttävää painella digitaalivaa'an nappeja ja saada määrät grammalleen oikein. Ei sillä että aina viitsisin. 

Kakkujen koristelu ei ole ehkä ihan ominta alaa...

Tässä on Kertut

Kuten kuvassa näkyy ja otsikossa kuuluu, tässä on Kertut. Oikeanpuoleinen on se aito ja alkuperäinen Kerttu. Olen saanut sen lahjaksi joskus parin kolmen vanhana. Tarinan mukaan isäni oli kiireissään, kun asia oli puoliksi unohtunut, napannut vaan jonkun lelun kaupasta matkaan. Ja siitä tuli rakkain ikinä. Se oli läsnä koko lapsuuteni. Mielikuvituksekkaana lapsena nimesin tietysti leppäkerttulelun Kertuksi. Olen uittanut sitä lasten uima-altaassa, jonka jälkeen se joutui saunaan kuivatettavaksi. Sen naamaa on erinäisillä kynillä väritelty. Jatkuva haaste oli erityisesti nenä, josta tuppasi värit lähtemään. Kertulla on ollut joskus sarvet ja röyhelökaulus, mutta niiden kohtalosta minulla ei ole muistikuvia. Kertun pää on iso ja kova. Kerran siskoni heitteli sitä pihjalapuuhun ja kun se putosi alas, pään kovasta kuoresta irtosi pala, siis onton pään sisäpuolelle. Takaraivolla on siis edelleen pehmeä kohta, ja kun Kertun päätä ravistaa, irronnut pala helisee siellä. Nuken lisäksi Kerttu on siis myös rytmisoitin.

Entäs toinen Kerttu sitten? Pari vuotta sitten siskoni löysin sen joltain kirpparilta Pohjanmaalta. Eräänä päivänä hän sitten vaan työnsi sen käteeni. Muistan että nypin hämmentyneenä sen röyhelökaulusta (olin vuosia sinnikkäästi väittänyt että hukkunut kaulus oli vihreä) ja mietin, mistä se on löytynyt. Minulta meni luvattoman kauan tajuta, että kyseessä on ihan eri Kerttu kuin se oma vanha rakkaani. Mikä on sinänsä aika erikoista, nyt kun katsoo noita kahta vierekkäin. Niistä kyllä näkee, kumpaa on rakastettu. Vaikea kuvitella, että minunkin rakas vanha Kerttuni on joskus ollut yhtä pörheä ja pullea ja kirkasvärinen. 

Erikoinen sattuma, etten sanoisi. Vaikea kuvitella, että Kerttu olisi ollut suuri hittilelu aikanaan tai että sitä olisi valmistettu enää viime vuosina. Miten joku sattuukin kaivamaan varastoistaan myyntiin juuri kyseisen lelun juuri silloin kun siskoni sattuu vierailemaan paikkakunnalla?

Kerttu on ainoa lelu, joka on seurannut minua lapsuudesta näihin päiviin asti. Nykyään sen paikka tosin on kirjahyllyssä eikä enää sängyssä vieressäni.  Sen ansiosta olen myös aina tuntenut kovin suurta sympatiaa leppäkerttuja kohtaan.

Ei varmaan liene mikään suuri paljastus tässä vaiheessa, että juuri Kertut ovat antaneet blogilleni nimen. Se oli ensimmäinen (ja ainoa) sopivasti henkilökohtainen nimi, jonka keksin. Se myös kuulostaa kivalta. 

P.S. Tajusin juuri että Kerttukin on jo 25v. Ei ihme, että näyttää kulahtaneelta, se taitaa olla leppäkertun vuosissa paljon se.