V niin kuin verikosto -elokuvasta ja vähän adaptaatiosta

Katsoin eilen illalla James McTeiguen ohjaaman V niin kuin verikosto -elokuvan. Kuten tässä on jo käynyt useaan kertaan ilmi, luin samaa nimeä kantavan sarjakuvateoksen vastikään. Tuntuu, että yleisesti ottaen tapana on lukea kirja ennen kuin katsoo siitä tehdyn elokuvan. Olen kuitenkin alkanut miettiä, että kannattaisiko se tehdä kuitenkin toisinpäin: kirjan jäljiltä omat mielikuvat monistakin asioista ovat hyvin vahvat, ja jos elokuva ei täytä niitä odotuksia, niin siitä ei useimmiten tykkää. Esim. inhosin Baz Luhrmannin The Great Gatsbya juuri siksi. En tykännyt siitä yhtään, ja kun mietin niitä asioita, mistä tai miksi en tykännyt siitä, kaikki kritiikkini oli pelkistettävissä yhteen lauseeseen: koska se ei ollut niin kuin kirjassa. Plus tietty inhoan DiCaprion huutonäyttelemistä. Tai siis että mikä ihmeen idea oli tehdä elokuvaan kertoja-Nickistä alkoholisti, kun kirjassa hänen vahva ominaispiirteensä on nimenomaan se, että hän ei juo ollenkaan? Mitä lisää se toi tarinaan? Että hei, mitä jos tehtäiskin tästä raittiista kaverista alkoholisti, että saadaan sille syy kertoa tämä tarina. Tarpeetonta. Parasta elokuvassa olivat ne pätkät, jotka olivat suoraan Fitzgeraldin tekstiä ääneen luettuna.

Jos katsoisi elokuvan ensin, voisi ottaa sen omana teoksenaan ja arvioida itsenäisesti sen onnistumista – elokuva ja kirja ovat kuitenkin aina kaksi eri teosta vaikka samasta aiheesta olisivatkin. Eli jos katsoo elokuvan, saa kaksi teosta joista nauttia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirja ei voi ns. mennä pilalle elokuvasta – siinä kuitenkin tulee niin paljon lisää tai ainakin eri tavoilla asioista, että luultavasti pystyy päästämään irti elokuvan kuvastosta. Kirja vain syventää sitä tarinaa, joka on elokuvasta tuttu.

V niin kuin verikosto -teokset vahvistavat tätä teoriaani. Tykkäsin elokuvasta vähemmän nyt kun olin lukenut myös teoksen. Vaikka ymmärränkin, että elokuva ei koskaan voi orjallisesti noudattaa kirjan tapahtumia tai kuvauksia, tietyt ”uskottomuudet” ärsyttävät minua. Kyse on nimenomaan sellaisista asioista, jotka itse koen kirjan teemojan tai ”sanoman” kannalta olennaisiksi – jos koko perusvire on kirjassa ja elokuvassa eri, niin mielestäni koko pointti vähän hukkuu. Hyvä esimerkki tästä on Hemingwayn Kirjava satama, joka on kirjana todella synkkä ja lähes nihilistinen. Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin tähdittämä Howard Hawksin elokuva kirjan pohjalta taas on reipashenkinen iloinen seikkailu. Toisaalta kai sitten tarkoituksena on toisinaan tehdä vain kirjan tarinan pohjalta vetävä elokuva, jolloin tällaisilla pikkuseikoilla ei ole niinkään väliä.

V niin kuin verikostossa edellä mainitun kaltaiset asiat olivat vielä aika hienovaraisia – esimerkiksi elokuvaan V:n ja Eveyn suhteeseen oli tietenkin pitänyt tunkea jonkinlainen romanttinen vire, joka ei ollut kirjan pointti ollenkaan. Samoin useimpien hahmojen suhteen mutkia oli vedetty suoriksi. Yksi hienoimpia asioita mielestäni kirjassa oli hienovarainen kuvaus johtajan, kanslerin hiljalleen tapahtuvasta henkisestä hajoamisesta – elokuvassa hän on vain yksiselitteisesti paha, huutava itsevarma öykkäri. Voisin koota pidemmänkin listan vastaavista vertailuista, mutta se ei liene kenestäkään kovin kiinnostavaa.

Yhteenvetona en oikein osaa sanoa muuta kuin, että elokuva meni lähinnä bongatessa niitä asioita, jotka olivat eri lailla kuin kirjassa. Ei ehkä kauhean hedelmällistä. Toisaalta ärsytti sellainen tietty teatraalisuus elokuvassa, mutta toisaalta kirjankin V on nimenomaan teatraalinen hahmo. Elokuva ja sarjakuva vain onnistuvat luomaan tietyllä tavalla erilaisen mielikuvan. 

Flexitarismi

Löysin vihdoin itselleni diagnoosin. Maanantaina kuulin tällaisesta itselleni uudesta käsitteestä kuin flexitarismi. Hirveän mukavaa, kun vihdoin löysin sopivan lokeron, johon asetella itseni.

Flexitaristi tarkoittaa siis käsitykseni mukaan ihmistä, joka syö enimmäkseen kasvisruokaa, mutta ei ole luopunut lihansyönnistä kokonaan vaan syö lihaa aina välillä. Olen siis tietämättäni ollut flexitaristi jo vuosia.

Kasvissyönti on sydäntäni lähellä, mutta koska pidän kohtuullisuutta tärkeänä arvona monessa asiassa, en ole kokenut tarpeelliseksi kieltäytyä esimerkiksi iskän lihapullista.

Nyt onkin mukavaa, että ei tarvitse enää selittää ihmisille, että olen silleen melkein kasvissyöjä, että enimmäkseen syön kasvisruokaa, mutta syön kyllä lihaakin ainakin jos tarjotaan. Tästä eteenpäin voinkin vaan sanoa olevani flexitaristi. Ja sitten ehkä selittää, mitä se tarkoittaa.

Toisaalta joku voisi miettiä sitäkin, miksi ylipäätään on tarpeen lokeroida ja nimetä ihmisiä sen mukaan, mitä he syövät. Tai jaotella ylipäätään ruokia sen mukaan, onko niissä lihaa vai ei.

Mielestäni lihansyönnin vähentämisen tulisi olla kaikille meille yhteinen tavoite, jonka ei myöskään pitäisi kaatua siihen, jos sitä nyt syö pääsisäisenä palan lammasta tai kesällä pari grillimakkaraa.  

Onko kirjaa kansiin katsominen?

Tästäkin on jo hetki aikaa, mutta joka tapauksessa luin tuossa joku aika sitten Yleltä mielenkiintoisen jutun siitä, kuinka kirjan kansien merkitys on kasvanut viime aikoina huomattavasti. Houkutteleva kansi tuntuisi nykyään olevan ensiarvoisen tärkeä kirjan myynnin kannalta.

Periaatteessa ja perinteisesti olen (ollut) sitä mieltä, että eihän sillä ole mitään väliä, miltä kirja näyttää, kun sisältöhän ratkaisee. Mutta minkä perusteella ihminen sitten kirjaan tarttuu, jos ei siitä ole aiemmin kuullut? Nuorena, kun lukuharrastuksen aloittelin ja kannoin kotiin pinoittain kirjoja kirjastosta, suurin osa kirjoista tarttui hyllystä mukaan takakansitekstin perusteella. Vaikka takakansiteksti ei sinänsä liity suoraan tuossa Ylenkin jutussa painotettuun kannen visuaaliseen ilmeeseen, on se kuitenkin osa sitä ulkoista kokonaisuutta, johon potentiaalinen lukija ensimmäisenä kiinnittää huomionsa.

Minunkin täytyy tunnustaa, että tein vastikään heräteostoksen, joka perustui täysin kansikuviin. Olin Suomalaisessa kirjakaupassa ja odottelin seuralaistani kassalta, kun huomioni kiinnittyi pokkarialehyllyssä oleviin kirjoihin – koska mielestäni niissä oli kiinnostavat ja minua visuaalisesti miellyttävät kannet. Seuraava askel olikin sitten tarttua kirjaan ja lukea sen takakansi. Ja seuraava kerätä koko trilogia kainaloon ja kävellä kassalle.

On tietysti liioittelua sanoa, että olisin ostanut kirjat pelkästään kansikuvien perusteella. Jos aihe olisi ollut totaalisen epäkiinnostava, kirjat olisivat jääneet siihen. Mutta nyt ne sopivat vasta-alkaneeseen dekkari-innostukseeni ja sopivasti olivat kaikki kolme sarjan osaa siinä vierekkäin samalla kun pokkaritarjous oli kolme kirjaa 15 eurolla. Voisi siis sanoa, että monta asiaa osui yhtä aikaa nappiin. Mutta täytyy myöntää, että jos kirjojen kannet olisivat olleet perinteisen dekkarimaisen mustanpuhuvat, en luultavasti olisi kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaan luokitellut ne ulkonäön perusteella epäkiinnostaviksi tusinadekkareiksi. Tällöin tietysti en olisi koskaan tarttunut kirjaan ja kiinnostunut siitä niin paljon, että jopa ostin sen. Tai ne. 

On kai siis näin kuluttajankin näkökulmasta myönnettävä, että onnistuneella kansisuunnittelulla on tietyssä määrin merkityksensä. Toisaalta vaikea kuvitella, että vaikkapa joku suuri Jari Tervo -fani jättäisi uuden kirjan hankkimatta siksi, että siinä on rumat kannet. Ehkäpä onnistuneet kannet voisivatkin toimia nimenomaan vähän tuntemattomampien nimien kirjojen markkinoinnissa?  

Ostamistani kirjoista sitten. Kannessa lukee kirjoittajana Erik Axl Sund, mutta sekin on nimimerkki, jonka takana on kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Alexander Sundquist. Ostamani kirjat muodostavat Varistyttö-trilogian ja sen on ilmestynyt 2014. Trilogiaan kuuluvat teokset Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone. Samalla nimimerkillä on ilmestynyt neljäskin kirja, Lasiruumiit.  

En vielä osaa sanoa paljoakaan kirjasarjasta, sillä olen lukenut vasta parikymmentä sivua ensimmäistä osaa. Alkutilanteessa Tukholmasta erään aseman läheltä löytyy kuolleen pojan ruumis. Rikoksen saa selvitettäväkseen rikoskomisario Jeanette Kihlberg. En siis osaa vielä sanoa, että menikö rahat hukkaan ja kannattiko ostaa kirjaa kansien perusteella.

P.S. Huomasin äsken, että Varistyttö-trilogialla on omat suomenkieliset nettisivut. Jännittävää. 

Kirjoneulevillasukka

Tämän sukkaparin työstämiseen meni puoli vuotta. Jouduin tekemään toisen sukan ainakin pariin kertaan, koska sukista tuli keskenään erikokoiset. Olin ilmeisesti sitä mieltä, että on hyvä idea alkaa kutoa huomattavasti kireämpää, kun alkaa tehdä toista sukkaa. Toisin sanoen, en tajunnut kutovani huomattavasti kireämpää.

Sukkien malli on kuitenkin Novitan lehdestä syksy 2015, vaihdoin vain värit tuollaisiin itselleni sopivan räikeisiin. Tummanharmaa ja keltainen ovat Novitan Nallea ja punainen ja violetti ovat Maija-nimistä lankaa. Eri lankalaatujen käyttämisen syy on se, että Nallen valikoimista ei löytynyt visiooni sopivia sävyjä, mutta koska visio myös muuttui matkan varrella, olin jo ostanut harmaan ja keltaisen langan.

Kuten sanottua, näiden sukkien tekoprosessi oli vähän hikinen. Olen jo pitkään ollut ihastunut kaikenlaisiin kirjoneuleisiin, mutta mitään pilkkutumppuja isompaa en ollut tehnyt. Esim. tuollaisia kuin kuvassa, joka kirjavuudestaan huolimatta on vain kahdella erivärisellä langalla tehty.

En luonnollisestikaan ajatellut, että kirjoneuleen tekemisessä olisi mitään sen ihmeellisempää, kun tartuin tähän sukkaprojektiin. Ajattelin, että siinähän se tulee kuin mikä tahansa sukka. Itse asiassa aloitin sukkaprojektin tekemällä samanlaisia sukkia eri väreillä tuolle toiselle tyypille, ja ne vilahtivatkin edellisessä käsityömerkinnässäni. Ne valmistuivat jo joulun aikaan, mutta lopulta totesin, että nekin ovat keskenään niin erikokoiset, että minun oli pakko purkaa toinen niistäkin, enkä ole vielä saanut motivoitua itseäni kutomaan sitä loppuun.

No, kuten selväksi lienee jo tullut, ongelmaksi muodostui nimenomaan käsialan pitäminen riittävän tasaisena. Onnistuin tekemään kaikista neljästä sukasta keskenään erikokoiset kutomaan eri kireydellä. Toisin sanoen olen yhteensä kutonut ainakin kuusi sukkaa. Varren tekeminen tosin helpottui, kun hoksasin vaihtaa sukkapuikot pyöröpuikkoon. Pysyivätpähän silmukat puikolla. Käsialani on useimmiten aika löysää. Toisaalta kirjoneuletta tehdessä ei saakaan kiristää liikaa, että kuvio pysyy kauniin näköisenä. Omasta mielestäni tietysti lopputulos näytti hirveän muhkuraiselta, mutta täytyy sanoa, että viimeistelyn jälkeen sukat näyttävät yllättävän hyvältä.

Viimeistelystä täytyy tosin antaa kunnia äidille. Olin niin kyllästynyt koko sukkiin kun lopulta sain ne riittävän monen purkamisen ja uudelleen kutomisen jälkeen valmiiksi (jouduin kutomaan myös kavennukset pari kertaa uusiksi kun terästä tuli liian lyhyt), en ollut vieläkään tyytyväinen lopputulokseen enkä enää halunnut nähdä koko sukkia. Päätin siis toimia kuten kuka tahansa kypsä aikuinen ja jätin ne mytyssä lattialle vanhempieni luokse. Seuraavan kerran kun tulin käymään, sukat oli päätelty ja prässätty, enkä enää kyllä yhtään muista, mikä niissä muka oli vikana. Että kiitokset äidille.

Ehkä saan tästä vielä kohta kerättyä motivaatiota näidenkin sukkien loppuun kutomiseen. Ja mitä muuta kannattaa ottaa huomioon kirjoneuletta tehdessä? Ainakin se, että neljän lankakerän pyörittely niin, etteivät ne mene kieroon ja solmuun, on melko rasittavaa.