keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Vaikuttava kirja: Hanya Yanagiharan Pieni elämä

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miksi tuntuu siltä, että juuri mikään kirja ei oikein kunnolla sävähdytä: monet viime aikoina lukemani romaanit ovat olleet ihan kelpo kirjoja, tai oikeastaan ihan kivoja, tai mukavia, tai taitavasti kirjoitettuja mutta eivät kovin vaikuttavia. Valitettavan suuri osa on tuntunut myös ihan puhtaasti keskinkertaisilta. Olen kaivannut sellaista vaikuttavaa lukuelämystä, joka jotenkin järisyttäisi maailmaani. Mietin, että olenko jotenkin ylimielinen tai kyynistynyt tai jotenkin kykenemätön näkemään hyvää lukemissani kirjoissa: odotanko jotain ihmeellistä tunnekokemusta, joka on jäänyt teini-ikään? Jos lukisin Kaurasen Sonja O:n nyt, tuntuisiko kokemus lainkaan niin oivaltavalta?

Toukokuun alussa luin kuitenkin kirjan, jolle annoin epäröimättä viisi tähteä Goodreadsissa. Kyseessä oli Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi 2017, suomentanut Arto Schroderus; A Little Life 2015), joka on kerännyt kehuja ja palkintoja maailmanlaajuisesti. Päälle 900-sivuinen järkäle on kaikki kehunsa ansainnut. Oman lukukokemukseni intensiivisyyteen saattoi vaikuttaa myös se, että erinäisistä olosuhteista johtuen luin kirjasta noin puolet yhden päivän aikana.

Romaanin lähtökohtana on neljän nuoren miehen ystäväporukka. Malcolm, JB, William ja Jude ovat kaikki erilaisista taustoista ja erilaisia myös luonteiltaan ja mielenkiinnon kohteiltaan, ja he ovat ystävystyneet collegessa huonetoveruuden myötä. Kirjan alussa kaikki ovat muuttaneet New Yorkiin collegen jälkeen ja etsivät niin työuraa, asuntoa kuin rakkauttakin. Aivan alussa kuvataan heidän ystävyyttään ja hengailuaan yhdessä ja toisaalta annetaan tilaa kullekin erikseen. Pian keskushenkilöksi nousee kuitenkin Jude.

Ensimmäisenä lukija saa tietää, että Judella on ongelmia jalkojensa kanssa ja toisinaan lamaannuttavia kipukohtauksia. Hänen ystävänsä eivät tiedä juuri mitään hänen menneisyydestään, ja Juden itsepintaisen vaikenemisen takia he ovat oppineet olemaan kysymättä. Koko ajan käy selvemmäksi, että Judella on traaginen menneisyys, joka on vahingoittanut häntä niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Juden traumat vaikuttavat tietysti hänen omaan elämäänsä mutta epäsuorasti myös kaikkiin hänen läheisiinsä. Juden elämää määrittää syvä häpeä asioista, joita hänelle on tapahtunut, ja pelko siitä, että joku joskus saa tietää – eli pelko siitä, että ihmiset, jotka hän on onnistunut saamaan lähelleen, hylkäävät hänet.

Massiivinen romaani kattaa näiden neljän miehen oikeastaan koko aikuiselämän. Kukin heistä löytää paikkansa ja pääsee toteuttamaan intohimojaan valitsemallaan alalla. Juden elämää seurataan tarkimmin ja ystävistä William pysyy tiiveimmin hänen rinnallaan. Muutoin suhteet ja yhteydenpidon määrä vaihtelevat eri aikoina, ja välirikoiltakaan ei vältytä. Yanagiharan ajan kulumisen kuvaus oli mielestäni osuvaa. Välillä uppoudutaan yksityiskohtaisemmin tapahtumiin, välillä kuluu pitempiä aikoja vain yleisen kuvauksen varassa. Välillä on hyviä vuosia ja välillä vaikeampia aikoja. Juden terveydentila vaihtelee, välillä parempaan, välillä huonompaan suuntaan ja toisaalta myös hänen psyykkinen terveytensä heilahtelee. Joka tapauksessa aika kulkee vääjäämättä eteenpäin, ihmiset vanhenevat ja muuttuvat. 

Pala palalta avataan Juden menneisyys. Lukija saa tietää kaiken ja luultavasti enemmän kuin haluaisikaan. Raastavia ovat myös kuvaukset menneisyytensä kanssa kamppailevan Juden tunteista ja ajatuksista. Kaikesta saavuttamastaan ammatillisesta menestyksestä ja rakkaista ihmisistä huolimatta hän ei pääse eroon syvästä uskosta omaan huonommuuteensa ja arvottomuuteensa. Toisaalta tuntuu äärimmäisen turhauttavalta se, miten hän ei koskaan usko sitä hyvää, mikä hänen ympärillään on, toisaalta sen tajuaa, että juuri niin vaikeaa se voi olla. Kirjaa lukiessa joutuu armottomasti kohtaamaan ihmisten pahuuden ja ne jäljet, joita se toisiin jättää. Eikä loppuratkaisukaan varsinaisesti poikkea muun kirjan hengestä. Tekee mieli kysyä, miksi ja miten kukaan voi – vaikka kyse on fiktiosta, en yhtään epäile, etteikö olisi olemassa ihmisiä, joille oikeasti käy yhtä pahasti elämässä. Kirja ottaa valtaansa eikä päästä irti loputtuaankaan.



Selailin jonkun verran muiden lukijoiden arvioita ja mietteitä erinäisistä blogeista ja Goodreadsista. Moni tuntui olevan sitä mieltä, että teoksessa mässäillään väkivallalla; että teot on kuvattu tarpeettoman yksityiskohtaisesti ja vähempikin kuvailu olisi riittänyt. En osaa olla samaa mieltä. Toki teksti oli paikoin järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa, mutta toisaalta kokonaisuudesta tuli juuri siksi niin vaikuttava. Miten muuten olisi voinut suhteuttaa Juden massiiviset ongelmat myöhemmällä iällä, ellei lopulta olisi saanut (tai joutunut) tietää myös sitä, mikä ne kaikki aiheutti? Yanagihara itse on myös sanonut, että halusi liioitella. Toisaalta tuska ja kärsimys on ylenpalttista mutta toisaalta myös päähenkilöiden saavuttama menestys poikkeuksellista. Vastakohdat korostavat toisiaan ja osoittavat, ettei ulkoinen menestys takaa onnellista elämää.

Jotenkin on jännä huomata, miten monista asioista voi olla eri mieltä muiden lukijoiden kanssa. Näin teosta moitittavan muun muassa realismin puutteesta. Edellä mainitun liioittelun valossa kritiikin voi tietysti ymmärtää, mutta mielestäni teoksen kuvaus oli riipaisevan todentuntuista. Elämässä ei ole siistejä loppuja eikä kauniisti solmittuja tarinanpäitä. Kaikki tarinat eivät noudata vaikeuksien-kautta-voittoon -kaavaa. Kirjassa kuvataan hyvin ajan vääjäämätöntä etenemistä, sitä kuinka vuosikymmeniin mahtuu parempia ja huonompia aikoja vuoron perään, ja kuinka ihminen voi silti päätyä taistelemaan jatkuvasti saman asian kanssa. Esiin nousee kysymys identiteetistä: vaikka ihminen vanhenee, vaikka olosuhteet ympärillä muuttuvat ja hiukset harmaantuvat, kuinka paljon ihmisestä itsestään pysyy samana? Kuinka paljossa ihminen itse on kykenevä muuttumaan?

Yanagiharan kerronta on todella luontevaa ja käännös on mielestäni onnistunut. Kirjassa ei ole mitään kömpelöä tai teennäistä. Välillä lukiessani mietin, miten kukaan edes pystyy kirjoittamaan näin, kuvaamaan Juden kamppailun ikään kuin suoraan hänen päänsä sisästä, kuvaamaan kaikki hänen ristiriitaiset ja pakottavat ajatuksensa ja tunteensa.

Toisia lukijoita näytti vaivaavan se, että kirja ei sijoitu tarkasti mihinkään tiettyyn aikaan, eikä vuosikymmenien vierähtämistä varsinaisesti huomaa yhteiskunnan muuttumisena. Kirjan tapahtuma-aika on jonkinlainen määrittelemätön 2000-luku, ja minua ei haittaa yhtään tämänkaltainen ajattomuus. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin ihmisten väliset suhteet, niin hyvässä kuin pahassa, ihmisten vaikutus toisiinsa ja ehkä ajan vaikutus ihmisiin, mutta pohjimmiltaan sillä ei ole väliä, tapahtuuko kommunikointi kännykällä vai telefaksilla.

Melko triviaalina huomiona on pakko vielä mainita, että jotkut kommentoijat penäsivät, miksi kukaan Juden ystävistä ei todella auta häntä. Itse näin asian taas eri tavalla: minusta oli uskomatonta, miten rakastavasti ja uskollisesti Juden läheiset kerta toisensa jälkeen valvoivat hänen vuoteensa äärellä, ja miten monta heitä kuitenkin oli. Miten he jaksoivatkin kamppailla hänen puolestaan hänen demoneitaan vastaan. Ei ketään voi auttaa väkisin, eikä kukaan jaksa loputtomiin kantaa toisen taakkaa. Varmasti moni tietää, kuinka raivostuttavaa on yrittää uskoa ihmiseen, joka ei itse usko itseensä.

Pieni yksityiskohta, jonka myös haluaisin mainita, koska se ihastutti minua erityisesti: Se, miten kirjassa tuodaan esille ihmisten seksuaalinen suuntautuminen ja ihonväri – tai oikeastaan ei tuoda. Varsinkin kirjan alkupuolella ihmiset tulevat paikalle joko tyttö- tai poikaystävänsä kanssa, eikä siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa. Jotkut pitivät tätäkin piirrettä epärealistisena, mutta itse vain toivoisin, että olisimme jo matkalla kohti sellaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, missä sillä tosiaankaan ei olisi väliä, seurusteleeko miehen vai naisen kanssa ja minkä värinen iho kelläkin on. Mielestäni tämä oli tavallaan malliesimerkki siitä, miten luontevasti asiaa voi(si) käsitellä.  

Tällaisen kirjan jälkeen on ehkä vaikea aloittaa uutta. Ja enpä kamalasti lukenutkaan pariin viikkoon. Seuraavaksi kuitenkin aloin lukea kehuttua Han Kangin Vegetaristia. Odotukseni ovat aika korkealla, sillä teosta on kehuttu niin paljon ja toisaalta liitän sen myös itse mielessäni samaan kastiin Pienen elämän kanssa, joten odotan jotain hyvin suurenmoista. Katsotaan miten käy.  


Jälkihuomautus: koska juttuni viimeistely ja julkaisu venyi noin puolitoista kuukautta, on Vegetaristikin luettu jo aika päiviä sitten. Siitä lisää myöhemmin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti