Kurkistus Indonesiaan: Eka Kurniawanin Kauneus on kirous

Indonesialaisen Eka Kurniawanin Kauneus on kirous oli yksi viime vuoden jännimpiä lukukokemuksia. Ei siis sillä tavalla mysteerijännä, vaan sillä tavalla, että se oli melko erilainen kirja. Kumma kun en ole muistanut kirjoittaa tästä aiemmin, se oli kuitenkin muistettavimpia lukukokemuksia viime vuodelta.

Käsittääkseni Eka Kurniawan on lähestulkoon ainoa indonesialainen kirjailija, jonka tuotantoa on länsimaissa käännetty. Kauneus on kirous on ilmestynyt indonesiassa jo vuonna 2002 mutta englanniksi vasta 2016 ja suomeksi tosiaan viime vuonna Gummeruksen kustantamana. Suomenkielinen käännös on Jaana Kapari-Jatan taattua laatua.

Teos ei ehkä ole helposti kuvailtava tai välttämättä kaikille helposti lähestyttävä. Myönnän, että se oli omallakin yöpöydälläni aika pitkään. Vaikka teksti sinänsä ja tarina oli vetävä, ei se silti ollut sellaista parissa illassa hotkaistavaa dekkarihuttua vaan itse ainakin luin sitä mieluummin vain muutaman luvun kerrallaan. 

Kirja alkaa, kun prostituoitu Dewi Auy nousee haudastaan. 21 vuotta aiemmin hän oli päättänyt kuolla synnytettyään taas yhden tyttären. Näkemättä tytärtään Dewi Auy antaa hänelle nimen Kauneus, sillä hän on varma, että tyttö on yhtä kaunis kuin hänen kolme edellistäkin tytärtään, joiden (rakkaus)elämät ovat saaneet paikoin traagisiakin piirteitä. Vasta haudasta noustuaan hän saa tietää, että hänen neljäs tyttärensä on ruma kuin hirviö. Siinäpä ironiaa. Ja on sillä toki muutakin merkitystä, mutta en viitsi spoilata, tällä kertaa.

Lähtöasetelmasta siirrytään ajassa taaksepäin, Dewi Auyn nuoruuteen. Samalla tulee käsiteltyä hänen sukunsa historia. En viitsi tässä alkaa selittää juonikuviota, mutta siihen kuuluu mm. himokas siirtomaaherra, jalkavaimoja, nuoripari joka ei saa toisiaan ja toinen nuoripari, jonka rakkaus on kiellettyä. Lopputulemana on vauvana isovanhempiensa kynnykselle jätetty Dewi Auy, osittain hollantilainen ja osittain indonesialainen.

Dewi Auy on omalaatuinen ja vahvatahtoinen nainen jo nuorena. Hänen elämänsä vanhempiensa kodissa keskeytyy, kun toisen maailmansodan aikana japanilaiset valloittavat indonesian. Dewi Auy hollantilaistaustaisena viedään vankilaan. Myöhemmin vankilassa kootaan yhteen kaikki nuoret naiset ja heidät viedään kaupunkiin perustettuun bordelliin. Dewi Auy ottaa tilanteen vastaan tyynellä rohkeudellaan:

”Eikö sinun mielestäsi ole tekeillä jotain omituista? Etkö sinä ole ollenkaan huolissasi?”   

”Huoli syntyy tietämättömyydestä”, Dewi Auy sanoi. 

”Sinäkö siis tiedät, mitä meille tapahtuu?” Ola kysyi. 

”Tiedän”, hän vastasi, ”meistä tehdään prostituoituja.” 

Kaikki olivat tienneet sen, mutta vain Dewi Auy rohkeni sanoa sen ääneen.

Sota päättyy aikanaan ja japanilaiset lähtevät, mutta Dewi Auy jatkaa uraansa prostituoituna, osittain koska hänen ennen vankeuttaan piilottama aarteensa on hävinnyt, ja hän jää velkaa huoratalon madamelle, Mama Kalongille, ostaessaan vanhempiensa talon takaisin. Dewi Auysta tulee Halimundan kuuluisin, kaunein ja himotuin prostituoitu.

Dewi Auy synnyttää kolme kaunista tytärtä, Alamandan, Adindan ja Maya Dewin. Varttuessaan he ovat yhtä lailla kuin äitinsä miesten mielenkiinnon kohteena. Tarinaan liittyy niin soturi, joka etsii myyttistä prinsessaa Rengganis Kaunista, vanha sissipäällikkö ja eräs kommunistiksi ryhtyvä nuori mies. Raiskauksia ja rakastettuja, jotka eivät koskaan saa toisiaan. Raskausvatsoja, jotka paljastuvat tyhjiksi. Miesten välistä uhittelua ja eriskummallista ystävyyttä. 

     

Samalla kun kuvataan Dewi Auyn ja hänen tyttäriensä, sekä lopulta hänen tyttäriensä lasten, vaiheita, tulee kuvatuksi myös Indonesian lähihistoria. Esille tulivatkin jo Hollannin siirtomaavalta ja japanilaisten hyökkäys toisessa maailmansodassa. Myöskin sodan jälkeiseen aikaan liittyvät sisäiset levottomuudet ja muun muassa kommunismin nousu, veriset taistelut maan etsiessä itseään käydään läpi. Kirjan erikoispiirre kuitenkin on, että tähän asiapohjaiseen lähihistoriaan sekoitetaan luontevasti kansanperinteet, myytit ja legendat. Yliluonnollinen elää luontevasti normaalielämän mukana. Dewi Auyn isoäiti hyppää vuoren laelta ja lentää pois. Prinsessa Rengganis Kaunis nai koiran. Kylän haudankaivaja puhuu myös kuolleiden kanssa. Kuolleiden tovereiden aaveet tulevat kylään. Ja tietenkin paljon muuta. Niin ja tietysti Dewi Auy itsee nousee haudasta, päätettyään itse kuolla 21 vuotta aiemmin.

Mainitsemisen arvoinen asia on myös kirjan kerrontatyyli. Kuvaus on suoraa ja häpeilemätöntä, paikoin jopa groteskia. Korulauseita on turha etsiä. Mutta juuri se oli minusta osatekijä siinä, mikä teki kirjasta niin virkistävästi kiinnostavan. Toisaalta voin kuvitella, että joillekin se saattaa olla enemmän luotaantyöntävää. Tyyliä parhaiten kuvaa ehkä pieni esimerkki:

”Neljä kaunista tyttöä”, Dewi Auy sanoi hirvittävän harmistuneeseen sävyyn. ”Minun kannattaisi avata oma huoratalo. Kerropa, miten kaunis tämänkertainen on.” 

Tiukasti kapaloitu vauva alkoi rimpuilla ja parkua kätilön sylissä. Muuan nainen kävi monta kertaa huoneessa, vei likaiset ja veriset kankaat pois, samoin istukan, eikä kätilö vastannut hetkeen, koska ei voinut millään sanoa, että paskaläjältä näyttävä vauva olisi ollut kaunis.

Myös esimerkiksi seksiä kuvataan varsin suorasukaisin sanankääntein.

Teoksen päähenkilöt ovat käytännössä naisia, Dewi Auy ja hänen tyttärensä. He ovat vahvoja naisia, jotka tietävät mitä haluavat, ja ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen. Se ei kuitenkaan riitä: miesten maailmassa he ovat väkivallan ja seksuaalisen himon kohteita. Siksipä Dewi Auykin toivoi, että ei enää joutuisi synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan ”jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria”. Ehkä tämä naisten kamppailu alisteista asemaansa vastaan kuvastaa myös Indonesiaa maana, sen kamppailua omia alistajiaan vastaan.  

En voi väittää, että olisin aiemmin tiennyt Indonesiasta juuri mitään, enkä voi varsinaisesti väittää, että edelleenkään tietäisin, mutta kirja joka tapauksessa on sekä kirjallisesti että kulttuurisesti kiinnostava ja taitava kokonaisuus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Se tiivistää parhaiten itse itsensä esipuheessaan:

Ennen laulettiin, että mille vain Indonesian saarelle voi heittää mitä vain, ja siitä kasvaa puu täynnä kukkia ja hedelmiä. Sitten tulivat hollantilaiset ja elivät täällä satoja vuosia sotilaineen, rahoineen ja varsinkin ahneuksineen.  –  – Siitä käyn-nistyi kaikki, myös kamppailu itsenäisyyden puolesta. Pääsimme hollantilaisista vihdoin eroon japanilaisten avulla, mutta olomme eivät kohentuneet. Japanilaiset lähettivät miehiämme sotimaan ja työleireille ja naisiamme bordelleihin. Tässä vaiheessa, siirtomaa-ajan lopuilla ja keskellä toista maailmansotaa (miksi me edes sanomme sitä toiseksi, kun emme nähneet ensimmäistä?), alkaa Dewi Auyn tarina. Hän eli näillä saarilla silloin kun ne vihdoin vapautuivat ja annoimme saarillemme ja merellemme uuden nimen Indonesia ihan vain jotta tietäisimme, että mekin saimme nyt olla ahneita. Vallankumoussodan jälkeen aloimme taistella toisiamme vastaan. Kommunistit, nationalistit, islamistit, jopa roistot, yrittivät valloittaa kaiken itselleen, kansamme nimeen. Kunnes vuonna 1966 valtaan astui vahva kenraali, joka lähetti monet taistelijoista toiseen maailmaan, aaveiksi. Dewi Auy näki taas miten julma ihminen voi olla, kun kadut muuttuivat verisiksi joiksi ja joet joukkohaudoiksi. Tämä on meidän maamme tarina. Kummitustarina.