Jospa nyt sitten vaihteeksi viimeisimmästä lukemastani
kirjasta. Kunnian saa kappas, taas ruotsalaisen, Lars Wilderängin Tähtikirkas
(Stjärnklart 2014), Jalava 2017. Kirja aloittaa Tähtitrilogia-nimisen scifitrilogian.
Rupesin miettimään, että mikä oikeastaan on scifin määritelmä, koska itse en
kokenut, että teoksessa olisi juurikaan scifiä – itse mielsin sen ennemmin
dystopiaksi. Toki ne eivät sulje toisiaan pois.
Näköjään Wikipedian yhden lauseen määritelmä scifistä
kuuluu: scifi "on yleisnimitys tarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisiin." Hmm tuo voi tarkoittaa melkein mitä
vaan, mutta juu, eiköhän Tähtikirkas mene kategoriaan. Lyhyesti sanottuna
kirjan idea on, että pikkuhiljaa kaikki elektroniikka lakkaa toimimasta:
puhelimet, tietokoneet, autot.. Ennen pitkää myös sähköt menevät lopullisesti
ja yhteiskunnan rakenteet alkavat romahtaa. Viranomaiset eivät pysty tekemään mitään,
jätehuolto pettää, sairaalat eivät toimi. Kirjassa seurataan, miten erilaiset
ihmiset selviävät romahduksen sattuessa. Eli toisin kuin monessa scifissä,
ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole mitään tulevaisuuden teknologiaa
vaan päinvastoin.
En ole oikein varma, mitä olisin kirjasta mieltä. Kuvaus ja
lähtöasetelma tuntui kutkuttavalta: Mitä tapahtuu kun yhteiskunta alkaa
pikkuhiljaa luhistua? Kun mikään ei enää toimikaan odottamallamme tavalla. Jotenkin
teos ei kuitenkaan ihan täyttänyt odotuksiani. Luin sitä varmaan kuukauden,
mikä jo kertoo siitä, ettei se oikein tempaissut mukaansa.
Tähtikirkkaassa seurataan siis useamman henkilön näkökulmasta
samaa tapahtumasarjaa. He asuvat eri kaupungeissa, tekevät eri töitä, heillä on
erilainen sosiaalinen asema. Osaa heistä seurataan alusta loppuun, joistakin on
vain yksi luku. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat mm. Filip Stenvik, tukholmalainen
kahvilatyöntekijä, joka harrastaa preppausta eli poikkeusoloihin
valmistautumista; Magnus Svensson, tavallinen perheenisä Göteborgin lähistöltä;
Anna Ljungberg, tutkija yliopistollisessa sairaalassa, mätä göteborgilainen
poliisi Peter Ragnhell sekä armeijan leivissä oleva majuri Gustaf Silverbane.
Pahoittelen, jos jotkin asuinpaikat menivät väärin. Kirja on
tulvillaan paikalliskuvausta Ruotsista, paikannimiä, katujen nimiä, reittien
kuvausta. Niistä en oikein saanut otetta kun en tunne Ruotsin maantietoa
erityisen hyvin enkä viitsinyt nähdä vaivaa selvittääkseni.
Osittain varmaan juuri henkilöpaljouden takia kirja
käynnistyi mielestäni vähän turhan hitaasti. Tavoitteena on tietysti ollut
kuvata kuinka pikkuhiljaa ongelmat alkavat levitä ja miten ihmiset reagoivat
siihen, missä vaiheessa he ymmärtävät, että jotain on isosti vialla. Näin ollen
kaikki samat vaiheet käydään kaikkien henkilöhahmojen kautta: puhelin hajoaa
mystisesti, auto jättää tielle, sähköt menevät poikki, bussi/juna ei tulekaan.
Itselläni kesti noin kaksi lukua tajuta, että syypää on kaikista elektronisista
laitteista lähtevä pöly ja vähän vähempikin johdattelu olisi riittänyt.
Kirja oli siis lievästi tylsä, lievästi kökkö ja lievästi
ahdistava. En kokenut ketään kirjan henkilöistä erityisen miellyttävänä tai
samaistuttavana, mikä vaikuttaa tietysti myös siihen, että kirja jätti
välinpitämättömäksi. Olen myös hieman pettynyt siihen, että kun kaaokseen
aletaan saada järjestystä, niin ei keksitä muuta kuin keskiaikaiseen
yhteiskuntamalliin palaaminen, maakäräjineen kaikkineen.
Ehkäpä tuo ”lievästi ahdistava” oli kirjan suurin ansio.
Väkisinkin noin omamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisen kuvaaminen saa
ajattelemaan, miten itse pärjäisin, jos jotain tuollaista tapahtuisi. Luultavasti
en kovin hyvin. Selviäisin parhaiten, jos pääsisin ajoissa lähtemään vanhempien
luo maalle. Ahdistavaa oli myös se, kuinka petoja ihmisistä heti kohta tuli: he
alkoivat mellakoimaan ja ryöstelemään ja jopa tappamaan toisiaan. Niinkö
vähässä meidänkin empatiamme on?
Ajattelemisen arvoinen pointti on myös se, että onko tosiaan
niin, että kaikesta siitä teknologiasta, jota ihmiset ovat saaneet aikaan,
elektroniikan pettämisen jälkeen toimintakykyisiksi jäävät ainoastaan aseet? Ja
mekaaniset kellot, mutta niitä ei tuossa kirjassa tuntunut kellään olevan.
Täytyy sanoa, että kun seuraava osa julkaistaan, harkitsen
tarkkaan viitsinkö käyttää aikaani siihen. Vaikka kirjan loppuun oli kyllä lisätty
yksi ovela twisti, joten ehkä seuraavassa osassa olisikin jotain jännempää
luvassa.
Saa nähdä toimiiko klassikko dystopioiden joukossa, Margaret
Atwoodin Handmaid’s Tale paremmin. Se on seuraavien joukossa lukulistallani. Sitä
ennen kuitenkin käsittelyyn pääsevät luultavasti Max Porterin Grief is the
Thing with Feathers ja Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.
P.S. Mun blogi on myös instassa nykyään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti